Jos olisin rahoitusexpertti ja Kaizers Orchestra listattu osakeyhtiö, antaisin nyt ostosuosituksen. Keikoilla tulee käytyä nykyään harmittavan vähän, mutta nyt todellakin osui kohdalle ehdottoman ensiluokkainen helmi joka palautti uskon keikkakalenterin täyttämiseen myös arkipäivinä. Norjalainen Kaizers Orchestra on nimittäin yhtye, joka todella panee itsensä peliin ja tekee kaikkensa jotta fanit viihtyisivät. Lisäksi heidän musiikkinsa on mukaansatempaavaa ja tuoretta.

Itse en vielä eilen Tavastialle saapuessani kuulunut “faneihin” sillä sain ensikosketukseni bändiin vasta tänä kyseisenä iltana. Heti ensitahdeista lähtien oli kuitenkin selvää että tulisin pitämään soitannasta, sillä ensimmäinen kappale toi läheisesti mieleen toisen eksentrisen norjalaisryhmän, Bogus Blimpin, joka on pyörinyt iPodissani jo joitakin vuosia. Tarjolla on siis hieman erikoisempaa indie-kamaa, eräänlaista kakofonista sirkusrokkia, jossa tyylilajilla ei ole niinkään väliä, kunhan se tehdään “Rock ‘n’ Rollin nimissä”, kuten solisti asian ilmaisi.

Mehukkaan musiikin lisäksi Kaizerit tekivät ensikappaleesta lähtien selväksi, että esiintymässä maailmanluokan keikka- ja showbändi. Lavarekvisiitta toi mieleen Söderkullan Mummolan interiöörin aina kaasunaamaripäistä kosketinsoittajaa myöten ja instrumentteina toimivat parhaaseen Stomp-tyyliin välillä myös rautakanget ja peltiset roskatynnyrit. Tunnelmat vaihtelivat miehisestä White Stripes-rockista Billie Jean -discosfääreihin kun taas välillä kitaristit tiluttivat ilmiselvässä Iron Maiden -nostalgiassa. Myös gospelmeininkiä tavoiteltiin keikan loppupuolella ja kuuluipa esitykseen Ennio Morricone -henkinen vislaustuokiokin (kontrabasisti on kuulemma Norjan mestari vihellyksessä, mitä ei näytteen perusteella ole vaikea uskoa).

Yleisö sai myös kysyä bändiltä kysymyksiä Talk-show-tyyliin kappaleiden välissä ja parhaat kysymykset palkittiin oluella jonka sai noutaa keikan jälkeen bäkkäriltä. Illan kruunasi kuitenkin yhtyeen täydellinen fuusio yleisön kanssa, kun laulaja nosti lavalle kymmenisen fania joraamaan täysillä samalla kun laulaja itse ja kitaristi lähtivät jammailemaan yleisön sekaan ja yläbaarin portaille. Kokonaisuutena erittäin menevä ja hymyn suupieliin nostattava, erittäin positiivinen kokemus. I like it Yeah!

Who says we need traffic lights:

PIXAR - 20 vuotta animaatioita
Taidemuseo Tennispalatsi 30.1. - 27.4.2008

—

Pixar ja etenkin sen keulakuva John Lasseter jatkavat voittokulkuaan uudella Rottatouille leffalla, joka on jälleen askel eteenpäin teknisesti järisyttävän upean ja samalla käsinkosketeltavan uskottavan (ei realistisen, vaan uskottavan) satumiljöön luomisessa valkokankaalle. Leffa on erittäin hyvä, mutta suosittelen ennen DVD:n vuokraamista käymään tarkastamassa Tennarin Pixar-näyttelyn.

John Lasseterin mukaan elokuvaan tarvitaan kolme asiaa: maailma, hahmo, ja tarina. Tämä on myös nyt Helsingissä olevan näyttelyn punainen lanka, ja etenkin hahmojen rakentamisen maailmaan on keskitytty vahvasti. Kun näkee, miten esim. ihmeperheen tarinan pienten sivuhahmojenkin kehittelyyn on teetetty kymmeniä eri versioita kymmenillä eri tekijöillä, muistaa arvostaa sitä valtavaa työmäärää joka on uhrattava näiden hurmaavien tarinoiden työstämiseen valmiiksi elokuvaksi. Hauskaa on myös huomata, että vielä digiaikana perinteiset kuvanveistäjät työstävät hahmot lopulliseen muotoonsa ennen niiden siirtämistä bittitilaan x, y ja z koordinaateiksi ja muiksi häkellyttävän monimutkaisiksi attribuuttien yhdistelmiksi.

Näyttely tarjoaa myös katsauksen Pixarin historiaan ja esillä ovat myös Hra Lasseterin ja Pixarin alkuaikojen tärkeimmät lyhytelokuvat, jotka näyttävät hieman kömpelöstä animaatiosta huolimatta yllättävänkin ajankohtaisilta. Hyvä tarina on toki ajaton. Hauskana kuriositeettina mukana on pari psykedeelisempääkin teosta (muistattehan ne ysärimusavideot jossa pökerryttävä määrä värejä ja geometrisia muotoja vyörytettiin musan tahdissa verkkokalvoille ihan vaan siksi että pystyttiin). Toy Story zoetrooppi on myös nasta, mutta epileptikot varokoot tätä. Tarinankehittelyvaiheeseen olisin kaivannut vielä hieman lisävalaistusta sillä tämä jäi ehdottomasti pienimmälle huomiolle, mutta yhtäkaikki kyseessä on erittäin yleissivistävä paketti kenelle tahansa leffojen/visuaalisten taitojen/tarinankerronnan diggareille.

Vankan tietoruiskeen jälkeen Pixarin rottamainen uutukainen on entistä nautittavampi, kuin illallinen hyvässä ravintolassa, jossa jokaisen ruoan alkuperä juottovasikan nimeä ja sukuhistoriaa myöten kerrotaan pikkutarkasti illallisseurueelle. Lisäksi maltan tuskin odottaa WALL-E elokuvaa, joka esillä olleista otoksista päätellen vie visuaalisen ilottelun jälleen uudelle tasolle - tällä kertaa robottien parissa.

Onpa hienoa - voisi ajatella joku joka pitää tuoleista. Minä en. Minä ajattelin, että Yrjä Kukkapuron näyttely oli ehkä tylsin näyttely ikinä, mutta en olekaan mikään tuolien ylin ystävä. Toisaalta ehkä sain mitä tilasin, Design Museon Yrjö Kukkapuron näyttelyssä on esillä nimittäin melkeimpä pelkästään tuoleja. 60-luvun tuoleja, 70-luvun tuoleja, 2008 vuonna suunniteltuja tuoleja, bambuisia, metallisia, mustia, valkoisia ja värikkäitä tuoleja. Näyttelyn vetonaulana tietysti Karuselli tuoli, jonka selkää tasaisesti syleilevän mallin Kukkapuro sai aikaiseksi istumalla katiskaan ja kipsaamalla selkänsä muodon sen jälkeen tuolin muotiksi.

[18.1.-6.4.2008 Yrjö Kukkapuro - huonekalusuunnittelija, Design Museo, 7€ aikuiset]

Museon alakerrassa oli sattumalta toinenkin näyttely: 18.1.-2.3.2008 SAUMA (Design as Cultural Interface). SAUMA näyttely miellytti kaikin puolin vaikka olikin suhteellisen suppea. Esillä oli Suomalaista muotoilua laajalti ja uusia kykyjäkin. Hienoa, että meillä on museon yläkertaan laittaa esille sellaisia nimiä kuin Yrjö Kukkapuro ja alakerta täynnä lupaavia uusia lahjakkuuksia.

SAUMA näyttelystä Design Museo kertoo näin: “SAUMA-näyttely esittelee suomalaista ajankohtaista innovatiivista muotoilua kansainväliselle yleisölle. Korkeatasoisen suomalaisen muotoilun pitkän perinteen jatkumosta näyttelyyn valituissa esineissä lähestytään uudella tavalla käytettävyyttä ja käyttökokemuksia sekä muotoiluprosessia. Esineissä testataan mukana kuljetettavuutta, tunnistuskykyä ja tapoja, joilla me navigoimme urbaanissa ympäristössämme. Niissä taiteen ja muotoilun välinen raja hämärtyy.”

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen brändätty lyhytelokuva:

(via otaku.anime.fi)

Mutta mitä tämä nyt sitten on? Sponsori on kaikkien tuntema luksuslaukkujen valmistaja Luis Vuitton, ohjaaja Mamoru Hosoda animen lahjakkaimpiin kuuluvia nousevia kykyjä ja visuaalisen tyylin suunnitellut Takashi Murakami Japanin nimekkäimpiä pop-taiteilijoita, jonka töihin allekirjoittanut ihastui Tennarin parin vuoden takaisessa Japan Pop -näyttelyssä. Viestin kanavana  toimii kuvanlaadullaan pröystäilemätön YouTube, jollaista Luksusbrändi tuskin olisi edes harkinnut vakavasti sanomansa levittämiseen pari vuotta sitten.

Tämä on jälleen erittäin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten perinteisten medioiden valta-aseman vavahdellessa syntyy uusia tapoja päästä ihmisten mieliin ja puheisiin. Ihmisten laatukriteerit ovat muuttuneet: luovalta ja viihteelliseltä idealta sekä tuotannon laadulta vaaditaan selvästi enemmän kuin ennen, samalla kun median (”viimeisen metrin”) laatuvaatimukset ovat laskeneet radikaalisti. Tämä avaa mahdollisuuksia monenlaisiin uusiin toimintamalleihin (viiden minuutin lyhäri 30 sekunnin spotin sijaan…).

Vuittonin ja Murakamin rajoja rikkovaa yhteistyötä pääsi tarkastamaan myös Los Angelesin MOCAssa, jossa Murakamin disainaama kauppa oli eräs näyttelytöistä. Kauppa myi museon näyttelytiloissa Murakamin disainaamia Vuitton laukkuja yli kolmasosan kalliimmalla kuin vieressä Beverly Hillsissä. Sovinnaisuuden laitamia koetteleva tempaus on saanut paljon palstatilaa, mm. Suomen talousmediassa. Luis Vuitton onkin ainakin omasta vinkkelistäni kohottanut ajankohtaisuuttaan ja osakkeitaan tuntuvasti.

Tässäpä ainakin omalle sukupolvelleni erittäin sykähdyttävä kulttuuriuutinen. NBC elvyyttää Knight Rider sarjan ja kiitos tämänkesäisen Transformers -elokuvan menestyksen, K.I.T.T. pystynee muuttamaan muotoaan - siitä ei ole vielä tietoa onko muuttunut moodi robotti vai joku muu laite. Alkuperäinen Televisionaryn uutinen täällä.

Saatuamme kirjamme valmiiksi Nikon kanssa päätimme juhlistaa sitä käymällä lounaalla. Vähän kivemmalla lounaalla. Tarkoitus ei ole alkaa kirjoitella ravintola-arvosteluita tänne Kummaan, mutta tämä oli taidetta. Chez Dominique loihtii lautaselle teoksia, joita ei voi olla kummastelematta, ihastelematta - tai syömättä. Chez Dominique tai CD, kuten kanta-asiakkaat kuulemma paikkaa tituleeraavat tarjoilee tavallisemmillekin kukkaroille unohtumattoman kokemuksen juuri lounaan muodossa: 39 eurolla saa kolmen ruokalajin verran maistaa mistä Michelin tähdet on tehty. Kolmen ruokalajin lisäksi saimme alkuun keittiön tervehdyksen, joka oli suupalallinen erilaisia makuja ja erilaisia juuri leivottuja sämpyläleipiä. Onhan neljä kymppiäkin paljon rahaa, varsinkin lounaasta, mutta verrattuna illallispöydän 139 euron yllätysmenuun, tuntuu se ihan siedettävältä. Oheiset kuvat on otettu omakätisesti kännykällä. Mikä ei ehkä kuulu etikettiin, mutta en voinut vastustaa kiusausta napata pari muistoa.

Ravintola on kulttuurikohde.  

Ja, pitäähän ihmisen syödä.  

Kaikkihan me pienenä askartelimme paskartelimme lumihiutaleita paperista. Pienellä vaivalla sai aikaan hyvännäköisiä symmetrisiä kuvioita, joita sitten liimailtiin ikkunaan joulun alla. No, Peter Callesen vie homman aika uusiin sfääreihin omilla paperiveistoksillaan.

Beyond Beats & Rhymes

Kohtuullisen mitäänsanomaton hiphop-dokumentti. Ainoa syy tarkastaa on pari totaalisen vaivaannuttavaa (artisteille) haastattelukohtausta. Dokkarin ohjaaja ei löydä juuri mitään kiinnostavaa näkökantaa juuri mihinkään.

HINTSUSTI MITÄÄN

From London To Brighton

Kengännauhabudjetilla kyhätty pakotrilleri on todella vaikuttavaa katsottavaa. Loppuvaiheessa elokuvaa tunnelma yltyy todella riivaavaksi. Tässä elokuvassa on myös eräs kuumottavimmista pahiksista pitkään aikaan.

TUOTANTOKUSTANNUSTEN ANARKIAA

Black Book

Jos Englantilainen potilas tapahtuisi toisessa maailmansodassa ja olisi hyvä elokuva, se olisi tämä. Verhoevenin elokuva on kaiken hypen arvoinen. Loistavat henkilöhahmot ja mielenkiintoinen juoni. Festareiden paras elokuva?

RAKKAUTTA ELOKUVAAN

Tulossa:

Cocaine Cowboys

Like A Dragon

Dai Nipponjin 

Meikäläisen Rakkautta & Anarkiaa- arviot. Arvioitu ytimekkäästi parilla lauseella:

Menneet:

Triangle

Honkkarifilkkojen pitkän lamakauden jälkeen kiinnostavaa rytinää. Loppua kohden päädytään aikamoisiin sfääreihin. Kolmen ohjaajan yhteispeli toimii eikä ole mikään gimmick.

LOPPUA KOHDEN YLTYVÄÄ ANARKIAA JA VÄHÄN RAKKAUTTA

 The Interview

Sienna Miller ja Steve Buscemi intiimissä indierainassa. Buscemi on aina loistava ja Sienna Miller on kaunis.

RAKKAUTTA (EPÄTOIVOISTA SELLAISTA)

This Filthy World

Törkyohjaaja John Watersin muistelu-standuptaltiointi. Jos et ole nähnyt miehen leffoja (eli olet sivistymätön juntti) kaikista jutuista ei saa välttämättä niin paljon irti, mutta kaiken kaikkiaan rattoisa ja rajoja rikkova puolitoistatuntinen.

TAATTUA ANARKIAA JO USEAN VUOSIKYMMENEN AJAN

Zoo 

Mustavalkoinen dokumentti hevosiin sekaantujista. Ei (onneksi) 4D-henkistä banaalia mässäilyä, mutta itselle tuli todella ahdistunut olo. Errol Morrisin manttelinperijä?

SAIRASTA RAKKAUTTA

Freestyle 

Kaltaiselleni hiphop-aktivistille ei tuonut juuri uutta materiaalia tai uusia puolia, mutta jos et tiedä freestylestä mitään niin kannattaa katsoa.

SANOJEN ANARKIAA JA RAKKAUTTA MUSIIKKIIN

Tulossa:

Beyond Beats & Rhymes

From London To Brighton

Black Book

Cocaine Cowboys 

Like A Dragon

Dai Nipponjin 

Minun poiminnat R&A-festareilta. En aio yrittää SamiVn 11 elokuvan maratoonia, vaan muutama leffa riittää. Lisäksi ajattelin käydä fiilistelemässä akustisesti soittavaa Sigur Rosia 30.9. Bio Rexissä.

Black Book

Kuulemma erilainen sotaelokuva - eurooppalainen sotaelokuva, ja ohjaaja on ohjannut myös RoboCopin.

Like a Dragon

Kaikki puhuu Miikestä. On aika käydä katsomassa onko hypessä perää…

Maameren Tarinat

Studio Ghibili  - tarvitseeko sanoa enempää?

A Mighty Heart

Dokumenttimaisesti kuvattu draama lähi-idästä. Kiinnostaa vaikka pääosassa onkin Angelina Jolie.

Sharkwater

Yksi lempinimistäni on “Aquaman”.

Mun piti heittää tähän täsmälleen sarjakortillinen kiinnostavia leffoja mutta loppujen lopuksi niitä tulikin 12. Anyway, seuraavat pyrin mahdollisuuksien mukaan väijymään:

Aachi & Ssipak

Ai miksi kiinnostaa? Huumepatukoista riippuvaiset aseistetut jättivauvat. ‘Nuff said.

Breath

Kim Ki-Dukin uusin ja joidenkin mielestä jopa paras. Ensimmäinen on jo syy katsoa, toinen tekee tämän missaamisesta kuolemansynnin.

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää

En muista nähneeni romanialaista elokuvaa. Ja tämä on kuulemma niistä paras.

Dai Nipponjin

Mies omaa kyvyn kasvaa jättimäisiin mittoihin ja taistella hirviöitä vastaan - suorassa lähetyksessä.

Forbidden to Forbid

Brasilian yhteiskunnan ongelmia monelta kantilta. Eihän tän pitäis mua kiinnostaa. Mutta kiinnostaa nyt kuitenkin.

Freestyle: The Art of Rhyme

Eminemin 8Mile In Real Life.

I’m a Cyborg but that’s OK

Pikkutyttö ravitsee itseään pattereilla ja joutuu mielisairaalaan. Mut silleen söpösti.

Like a Dragon

Miikeä ei tarvitse selitellä. Mies palaa parin iisimmän pätkän jälkeen kuulemma takaisin täydelliseen sekapäisyyteen. Pakko olla kova.

Paprika

Perfect Blue oli kelpo kamaa ja ohjaajan uusin kuulemma lähenee jo Miazakin Henkien Kätkemän sfäärejä. En tosin ihan usko mutta tsekataan silti.

Persepolis

Lapsuus Tehranin vallankumouksen jälkeisessä poliisivaltiossa tyylikkään omaperäisenä mustavalko 2D:nä toteutettuna.

Sharkwater

Hankin hiljattain sukelluskortin ja olen muutenkin hienon vedenalaisen kuvauksen ystävä.

Triangle

Tsui Hark on yksi kovimpia Honkkarileffan kultakauden ohjaajia ja muutkin ohjaajat (yhteensä kolme kappaletta!) nimitekijöitä.

Martin Klimas tekee hienoja kuvia. Mies jättää kameran linssin auki pimeään huoneeseen ja tiputtaa kameran eteen posliinifiguurin. Kun figuuri kilahtaa lattiaan, valot syttyvät sekunnin murto-osaksi. Tuloksena olevista kuvista voi melkein kuulla särkyvän posliinin äänen.

On masentavaa, että Darren Aronofskin uusin elokuva The Fountain jäi meillä kokonaan pois teatterilevityksestä, siksi komeaa koettavaa elokuvan audiovisuaalinen anti on. Kaupallinen menestys se tuskin olisi ollut, sillä kyseessä on taide-elokuva joka käsittelee raskaita teemoja ja jonka transendentaalinen kerrontatekniikka tuskin on mieleen niille, jotka lukevat mielummin Matti Nykäsen uusimmat kuulumiset kuin tarttuvat hyvään kirjaan. Avoimen mielen omaaville kyseessä on omaperäinen, koskettava ja palkitseva matka ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Liikutuin puolitoistatuntisen aikana aikana useammin kuin kerran, ja vaikka osan tästä voi toki laittaa herkän olotilani (krapulan) piikkiin, voin todeta että kyseessä on mielestäni vuoden tähän mennessä vaikuttavin elokuva.

Elokuvassa kolme eri aikakautta (1500-luku / nykyisyys / tulevaisuus) nivoutuu yhdeksi eeppiseksi tarinaksi miehen rakkaudesta ja väsymättömästä taistelusta pelastaa rakkautensa kohde. Menneisyydessä konkistadori Tomas ponnistelee löytääkseen elämän puun ja pelastaakseen siten maansa ja kuningattarensa. Nykyajan tiedemies Tommy taas etsii parannusta vaimonsa aivokasvaimeen. Tulevaisuuden visiossa Tom kuljettaa kuolevaa puuta ekosfäärisessä tähtialuksessaan tähtisumu Xibalbaan, jolla on näkyvä rooli myös menneisyyden ja nykyajan tarinoissa. Tarina siirtyy jatkuvasti edestakaisin tarinoiden välillä, vähä vähältä valottaen ja täydentäen juonikulkua, joka vaatii paljon huomiota ja pohdintaa. Paljon jätetään katsojan oman tulkinnan varaan, ja elokuva inspiroi vahvasti erilaisia tulkintoja kuten hyvällä taiteella on tapana.

The Fountainin idea sai alkunsa jo 1999 Aronofskin nähtyä The Matrixin. Hän oli erittäin vaikuttunut Wachovskien hengentuotteesta, mutta samalla alkoi pohtia olisiko enää mahdollista tehdä Sci-Fi elokuvaa jota ei siihen verrattaisi. Alunperin elokuva oli roolitettu Brad Pittille ja Cate Blanchetille, mutta viime hetkellä Brad nosti kytkintä tehdäkseen Troijan. Homma pistettiin yhtiön puolesta jäihin, mutta Aronofskin onnistui parin vuoden päästä saada kasaan puolet alkuperäisestä budjetista ja hommata pääosiin Hugh Jackman kihlattunsa Rachel Weiszin aisapariksi.

Haasteet ja niiden vaikutukset olivat elokuvalle lopulta vain hyväksi, sillä Jackman tekee elokuvassa erittäin vakuuttavan roolityön enkä olisi oikein nähnytkään Bradia hänen tilallaan vaikka diggailenkin miehen näyttöjä etenkin tällaisissa hieman epätavallisemmissa rooleissa. Weisz loistaa hauraana mutta äärimmäisen määrätietoisena ja urheana Izzienä ja päänäyttelijöiden keskinäinen kemia toimii uskottavasti. Myös teknisellä puolella budjetin kutistuminen vain rikasti tuotosta, sillä tietokonetehosteiden sijaan avaruus- ja tähtisumuefektit tehtiin makrokuvaaja Peter Parksin laboratoriossa sekoittamalla eri värisiä ja eri koostumuksen omaavia nesteitä keskenään ja videoimalla kemialliset reaktiot. Saattaa kuulostaa alkukantaiselta, mutta lopputuloksena on ennennäkemättämän hienoja ja orgaanisia mielikuvitusmaisemia, joihin tietokoneella ei olisi edes päästy.

The Fountain poikkeaa edeltäjistään Unelmien Sielunmessusta ja Pistä epälineaarisella kerronnallaan ja monella muullakin tapaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on, kuten päähenkilöiden uhrauksia vaativa ponnistelu saavuttaakseen saavuttamattoman ja erilaisten substanssien eksplisiittisesti kuvattu ja toistuva nauttiminen (lääkkeet Pissä, huumeet Sielunmessussa, elämänpuun kaarna Fountainissa).

Alkuperästään huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan scifi- eikä myöskään rakkauselokuva, vaan tarina kuolemasta ja sen hyväksymisen vaikeudesta; ajaton teema, joka tällä kertaa onnistuttiin vangitsemaan lähes täydelliseen muotoon. 5/5

—

p.s. Sami, kysyit videovinkkejä, tässä sellainen.

Olen käynyt kesän aikana katsomassa ranskalaisen elokuvan ranskaa äidinkielenään puhuvan kanssa ja modernin tanssiesityksen modernia tanssia opiskelevan ystävän kanssa. Ymmärsin molemmilla kerroilla, etten ymmärtänyt. Tero Saarisen mahtavan tanssiesityksen jälkeen olin haltioissani. Tanssijakaverini oli pettynyt. Igor Stravinskyn Kevätuhrista mukaillussa HUNT teoksessa tanssin pehmeät osat oli kuulemma olleet raivostuttavia. Niin prkleen balettimaisia.

Koska olimme Tero Saarisen Companyn viimeisessä Suomen näytöksessä jäivät esiintyjät juttelemaan yleisön kanssa esityksen jälkeen. Juttutuokiossa sitten selvisi, että ne pehmeät osat olivat tarkoitettukin pehmeiksi, koska Tero Saarinen tavoitteli soolotanssillaan miehistä ja naisellista puolta. Minusta kaikki pehmeät ja raivoisat osuudet sekoittuivat loistavaksi kokonaisuudeksi.

Ennen esitystä naureskelin itsekseni käsiohjelmasta löytyneelle Teron lausahdukselle: “Tanssi on minun yritykseni ymmärtää ihmisen perusolemusta ja sen monia ilmenemismuotoja - ystävyyttä, rakkautta, hengen voimaa. Tanssillani haluan tavoittaa sanomatonta, selittämätöntä, nimeämätöntä. Uskon tanssiin joka koskettaa, tanssiin joka puhuu puolestaan.” Joopa, joo. Tanssilla ymmärtäminen ja selittämättömän tavoittaminen kuulosti jotenkin liian runolliselta. Esityksen jälkeen olin toista mieltä.  Varsinkin kaksiosaisen esityksen jälkimmäinen Tero Saarisen HUNT, vaikutti syvästi. Outo, ruma, jopa väkivaltainen liikehdintä ja voimakkaat multimediataiteilija Marita Liulian visuaalit heijastettuna Teron keholle tekivät vaikutuksen.  Lopun raju strobo sai Teron leijumaan ilmassa. En ole koskaan kokenut vastaavaa.

Igor Stravinskyn musiikissa on jotain hyvin alkukantaista ja syvyyttä. Esityksen ensimmäisessä osasta, maininnan ansaitsevat kaverit, jotka soittivat Stravinskyn sinfoniaorkesterille sävelletyn Petrushkan kahdella haitarilla.

Inhoan hyviä kauhuelokuvia. Sellaisia jotka saavat sinut kääntämään katseesi pois ruudulta toivoen että kohtaus olisi jo ohi - ja tykittävät ruudulle uuden tällaisen kohtauksen toisensa perään. ‘Uhka’ (’Ils’) on hyvä kauhuelokuva.

Gore ja splatter pätkiä sekä kaikenmaailman ihmissudet vs. vampyyrit -leffoja katsoo ongelmitta, sillä eksplisiittinen karmivuus ja peruskauhuelokuvakaavaa noudattavat tarinat eivät juurikaan vie yöunia vaan ovat lähinnä harmitonta ajanvietettä.

‘Uhkassa’ sitä vastoin olet ensi sekunneista lähtien yhtä ymmälläsi tapahtumista kuin päähenkilötkin - ja yhtä kauhuissasi. Leffan pelottavuuskerrointa nostaa tieto siitä että elokuva perustuu tositapahtumiin. Lyhyen johdantojakson jälkeen Romaniaan muuttaneen ranskalaispariskunnan elämä muuttuu radikaalisti kun tuntemattomat hyökkääjät eristävät heidät ulkomaailmasta ja alkavat kolistella nurkissa. Oudosti ääntelevät tunkeilijat tekevät pariskunnan omasta kodista pelon labyrintin, josta ulospääsy näyttää toivottomalta. Kiusaajien motiivit ovat hämärän peitossa mutta ainakaan onnea ja menestystä ne eivät ole tulleet toivottamaan.

Elokuva on suhteellisen lyhyt ja sisältää erittäin tiukkaan pakattua aitoa hätää ja ahdistusta - sekoitus jota en voi suositella varauksetta. Mutta mikäli pidät realistisesta (= pelottavasta) kauhuelokuvasta, tämä on sinulle.

Leffan ehdottomasti karmivin kohtaus ladataan katsojan silmien eteen juuri ennen lopputekstejä - mutta katsokaa itse niin tiedätte mitä tarkoitan.

Tämän ilmaisen taiteen näyttelyn ovat varmaan kaikki jotka vähänkään liikkuvat jo nähneet. Taidemuseo Tennispalatsin Oi maamme! -näyttely on levittynyt Lasipalatsin aukiolle Helsingin Juhlaviikkojen ajaksi eli vielä hetkeksi. Aukiolla on nähtävillä Ismo Höltön ja Stefan Bremerin valokuvia. Bremerin uusi teossarja Tennispalatsin Taidemuseon mukaan haastaa katsojan arvioimaan tulevaisuutta ja sotilaallisen konfliktin mahdollisuutta Suomessa. Minusta kuvat on jollain tapaa keskeneräisiä, eivätkä herätä juuri tunteita.

Lasipalatsin näyttelytilassa on esillä Tamara Piilolan pieni näyttely 9.9 asti. Näyttelyssä on hauska kokoelma elokuvien innoittamia maalauksia, Piilolan Death, Love, God sarjasta. Näyttely on niin pieni, että sen kerkiää vilkaista vaikka ohikulkumatkalla. Helppoa, hauskaa ja ilmaista. 

Tänään Image Kustannukselta tuli tiedote, jossa kerrottiin Muoto-lehden lopettamisesta. Lehden lopettaminen on sääli,  mutta ei ihme, sillä lehti on jo pitkään tuskaillut löytääkseen paikkansa. Edes keväinen uudistus ei saanut ihmisiä innostumaan.

Tässä Image Kustannuksen Tomi Halosen läpät asiasta:

“Sisällöllisesti ja visuaalisesti uudistus onnistui hienosti ja lehden
lukijat ottivat uudistuneen lehden hyvin vastaan. Uusia tilaajia ja
mainostajia ei kuitenkaan saatu tavoitteisiin nähden riittävästi
eikä lehden kannattavuuden kehitys parantunut asetettujen
tavoitteiden mukaisesti. Markkina ei selkeästi ole kyllin suuri
suomenkieliselle elämäntapa-design-lehdelle.”

Arvausleikki - mistä elokuvista yllä olevat  kuvat on otettu?
Arvauksia voi heittää vaikka ei kaikkia tietäisikään esim. 1. Star Wars ja 8. Thelma&Louise.  Numerointi ylärivistä alaspäin 1,2,3 jne.

Eniten oikeita nopeimmin (tuomarointiperusteet täysin puolueellisia) voittaa jotain kivaa!