Aika taantua yläasteelle 5.1.2007

Juuri kun alkoi tuntua, että Helsingin klubiskenessä puuttuu muna, ilmestyy foorumeille mainoksia klubista, joka mainostaa itseään lauseella “ turpaan vetäminen sopivaa, tänne ei tulla “viihtymään” !!!!!!!!!! jätä vastuuntunto kotiin”. Puuropommi-tapahtuman sielun sukulainen“Glub Yläasteen välitunti” lupaa tuoda sikailun takaisin klubikulttuuriin. Deejiinä onkin Stadin yöelämästä tunnettuja tiskijukkaikoneita, joilta varmaan sikailukin luonnistuu. Levarien takana häärivät Sir Nenis, Dj Perzza #1, Dj Tomba, Turun Säkkinen ja Mr. Milian. Musiikkina kuullaan  italoa, gettotekia, miamibassia, kaikenlaista runks runks ja tumtumtum digidiiii musaa.

Mr.Milian ohjeistaa Lifesaverin boardilla ihmisiä valmistautumaan juhliin seuraavalla tavalla: “ENITEN SUOSITTELEN SITÄ ETTÄ VEDETÄÄN PULLO VIINAA NAAMARIIN NURKAN TAKANA ENNEN RAVINTOLAAN SAAPUMISTA”.

Mielenkiinnolla (ja jonkinlaisella kauhulla) odotamme mitä tuleman pitää.

 Glub Yläasteen välitunti 5.1.2007 Kuudes Linja klo 22->

Kuvataidekulttuuria

Olemme kaverini Nikon kanssa kirjoittaneet kirjaa kuluneen syksyn. Nyt valoa tunnelin päässä alkaa näkyä ja kirjan painaminenkin on jo mielessä. Julkaisemmkin nyt avoimen kuvataidekilpailun.

Taiteellisia rajoitteita ei ole, joten päästä luovuutesi valloilleen. Parhaat luomukset painetaan kirjan sivuille, joka julkaistaan vuoden 2007 aikana.

Lisäinfoa: http://nnyman.com/kirja20/kuvataidetta/

Hauskaa Joulua!

Hyvaa Joulua! Felices Navidad! Merry Christmas! 

Olen reissussa, joten ei skandeja. Laitoin tahan myohaiseen jouluviestiin aikaisen jouluviestin, jonka loysin luovat -blogista.

Kuva lahetettiin Edith Cavell sairaalan keskososastolta jo lokakuun puolessa valissa.

Tekstissa luki: It`s little premature, but Happy Christmas!

Worldwide X-Mas!=Tapaninpäivän todelliset tanssit

Shameless self-promotion strikes again…

Ei vaan. Oikeasti ehkä triviaalein fakta ja turhin tieto tulevan tapaninpäivän rap-tansseissa on se, että olen yksi deejiistä. Worldwide Tavastialla on nimittäin ehkä tärkein suomalainen rap-instituutio. Tämä kymmenen vuotta vanha hiphop-klubi on ollut monelle ensimmäinen kosketus oikeaan liveräppiin. Sampon & Didierin Tavastialla järjestettyjä klubi-iltoja on ollut valitettavasti viime aikoina harvemmin. Nämäkin ovat vasta toiset tämän vuoden Worldwidet. Toisaalta nykyään räppibileitäkin on jo paljon enemmän. Worldwide oli pitkään lähes ainoa ja on yhäkin se paras.

Ensimmäisen kerran olin Worldwideissa alaikäisenä (rikos on jo nyt varmasti vanhentunut). 18 vuotta täytettyäni on Worldwideja jäänyt väliin vain pari. Tällöinkin olen ollut ulkomailla tai muussa hyvin pahassa esteessä. Tavastia on toiminut itseoikeutetusti aina Worldwiden näyttämönä, lukuun ottamatta muutamaa exkursiota aikojen saatossa Semifinalissa. Worldwiden esiintyjälista vuosien saatossa on ”kuka kukin on suomiräpissä”-hall-of-fame. Ceebrolistics, Nuera, Kehäkettu, Vähäiset Äänet, Juhani, Memmy Posse, Ässä…Lista jatkuu loputtomiin. Ulkomaalaisia artistejakin on ollut useita. Legendaarisimpia keikkoja niistä ovat olleet varmasti J-Live, Common (livebändin kanssa ja ilman), The Roots ja LootPack.

Esiintyjälista on tälläkin kertaa kiinnostava. Lavalle astuu monien mielestä kaksi tämän hetken kiinnostavinta suomiräp-artistia. Kemmuru (Aksim, Jodarok, J-Laini) on tehnyt kiistämättömästi tämän vuoden parhaiten kuuntelua kestävän suomihiphoptuotoksen ”Kehumatta paras”. Sielukkaat biitit sekä uhoamisvapaat omakohtaiset sanoitukset ovat pettämätön yhdistelmä. Itse olen kuunnellut albumin läpi kymmeniä kertoja ja kyllästymistä ei vielä ole näkyvissä. Hienoimpia hetkinä ovat kappaleet ”Koputa puuta” sekä ”Oon”, jotka toivottavasti tullaan kuulemaan myös Tavastian lavalla.

Toisena esiintyjänä on Asa, jonka ensiesiintyminen Worldwiden lavalla tapahtui Suomen ehkä ikimuistoisimmassa freestyle-battlessa, jolloin vastassa oli Rudy, silloin vielä alaikäinen räppilahjakkuus. Rudy veti tällöin pidemmän korren freestylessa. Hieman battlen jälkeen Asalta ilmestyi Punainen tiili-albumi Avain-nimellä. Roihuvuorin pommit eivät kuitenkaan tippuneet kovin pitkälle ja Asan seuraava levy Leijonaa metsästän oli jo paljon monipuolisempaa materiaalia ja ylenmääräinen julistaminen oli vaihdettu monimuotoisempaan ilmaisuun. Uutta ”Terveisiä kaaoksesta”-levyä on tituleerattu myös yhdeksi tämän vuoden parhaista Suomi-albumeista ja Asa on irtaantunut yhä enemmän hiphopin traditioista. Mielenkiintoista live-antia siis tiedossa.

Tapaninpäivän Worldwide-flyeri jatkaa myös mustavalkoisuudessaan klassista WW-flaijereiden saagaa.

Worldwide 26.12 Tavastialla/5 euroa ennen klo 23:00, 8 euroa sen jälkeen.

Aatonaaton elektrokarkelot

Imatran Voima, tuo suomalaisen elektron ykkösvientituote julkaisee tässä kuussa uuden levyn “Welfare state of mind”. Levyn julkaisua juhlistetaan Kuudennella Linjalla 23.12. Taatut tanssit siis tiedossa. Myös dj-puolella on mielenkiintoista pöhinää. Lauteilla Erkko sekä Luuso, jonka Old-School räppimiksaus on aikaansaanut paljon keskustelua.

It’s all gone Pete Tong

kuva: Sophie Laslett

Aika ajoin törmäät sattumalta elokuvaan, joka saa sinut pohtimaan, millaista elämä olisi, jos olisit merkittävällä tavalla erilainen kuin nyt – jos sinulta esimerkiksi puuttuisi kyky, jota suurin osa ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä . ‘It’s all gone Pete Tong’ on sellainen elokuva.

Vähänkin klubikulttuuria tuntevat voivat jo elokuvan nimestä päätellä, että kansainvälisen (lähinnä trance-) teknoskenen alueella liikutaan, ja missäs muuallakaan kuin kokaiinin- ja tissinhöyryisellä Ibizan saarella. Nimestään huolimatta elokuva ei kerro Pete Tongista, eikä sen puoleen kenestäkään muustakaan todellisesta maailmanluokan DJ:stä, joita filkan edetessä tosin nähdään kommentoimassa päähenkilön vuoristoratamaista uraa lukuisissa tv-haastatteluissa. Elokuvan keskiössä sekoilee Frankie Wilde -niminen fiktiivinen DJ-suuruus, joka on uransa huipulla: setit vetävät kansaa, ruotsalaiset blondit roikkuvat hihoissa ja psykedeeliset mömmöt elävöittävät muutamat muutoin tylsät hetket. Bile-eliön taivaaseen ratkeaa kuitenkin rako, kun taukoamattoman metelin nakertamat kuulohermot alkavat rykiä ja keikkojen heitto ei suju enää entisellä sykkeellä. Kun levyn tekokin tyssää tapaturmaan ja vaimo lähtee frendin matkaan (muutama kohtaus sen jälkeen kun on vannonut pysyvänsä rinnalla ikuisesti), on mies painettu surutta ketoon ja itsetuhovietti alkaa viemään Frankie-Boyta talutusnuorassaan.

Seuraa perusjuoneltaan melko tyypillinen ‘vaikeuksien kautta voittoon’ -kertomus, joka Hollywoodissa tuotettuna olisi tappanut kilpikonnankin tylsyyteensä ja vaipunut auttamatta helvetin ylemmille piireille muiden tusinaleffojen seuraksi. Onneksi näin ei ole tässä tapauksessa. ‘Pete Tong’ ampuu olohuoneeseen täyslaidallisen riipaisevaa mutta hersyvän hauskaa mustaa huumoria, ilmiömäisiä näyttelijäsuorituksia (etenkin Paul Kaye Wildena on yksinkertaisesti mahtava), upeasti kuvattuja huumesekoiluja ja pistämätöntä musiikillista tyylitajua (niin tanssiosastolla kuin soundtrackilla muutenkin). Leffassa on lisäksi ajattelun arvoista sanomaa ja vaikka se onkin luokiteltu komediaksi, on se yhtä paljon koskettava kuin humoristinen.

Leffan ehdottomiin huippukohtiin kuuluu kaamea kokaiinimäyrä, jonka kaltaisen otuksen voi helposti kuvitella kuuluvan monen addiktin painajaiskuvastoon. Ibizan saari on karuudestaan huolimatta piristävää taustaa elokuvalle, etenkin näin kaamoksen syvimmässä sylissä.

2000-luvun brittikomedioiden ehdotonta kärkeä, mutta ehkä marginaaliseksi klubikulttuuriksi leimautumisen takia unohdettu helmi. Suosittelen kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautuneisuuteen puuttumatta.

p.s. Mikäli mahdollista, kuuntele elokuva hyvillä kuulokkeilla: miksauskohtaukset kuulostavat tällöin siltä kuin olisit itse dekeillä. Pieni mutta merkittävä kokemusboosteri.

Kulttuuriperintöä

Haluaisin aloittaa keskustelun helsingin kultuurillisesti arvokkaista rakennuksista. Mutta alustan tätä hieman ensin.

Nyt on taas se aika vuodesta kun pääsen kuuntelemaan Kilven Kuoron joulukonserttia, sillä faijani laulaa kyseisessä jengissä. Olen käynyt vuosien saatossa monissa kuorokonserteissa ja nähnyt paljon hienoja kirkkoja ja myös muita hienoja rakennuksia Helsingissä. Joulukonsertin paikasta tuli mieleen, että kuinka paljon hienoja rakennuksia Helsingissä mahtaakaan olla joissa pitäisi päästä käymään sisällä niin, että voisi olla edes hiukan perillä asioista? En tarkoita nyt ilmiselviä Eduskuntaa ja Tuomiokirkkoa, mutta sellaisia hieman tuntemattomampia helmiä.

Itse voisin ehdottaa must-see paikoiksi Ritarihuonetta, Säätytaloa ja Seurahuonetta.

Ars Fennica 2007

Kiasmassa on viisi kerrosta. Kun näihin kerroksiin ängetään kokoelmanäyttely Maisema, joka koostuu lukemattomien taiteilijoiden maisemanäkemyksistä – valokuvista, maalauksista ja installaatiosta, Ars Fennica 2007 näyttelyn neljän taitelijan erilaiset kokelmat ja väliin pudotellaan esimerkiksi Kain Tapperin tuotantoa saadaa aikaiseksi hämmentävän sekava, mutta silti hieman tasapaksu ohjelma.

“Hei, Anna oli mun luokkakaveri!” - kaverini Niko tunnisti Anna Tuorin, Ars Fennica 2007 -ehdokkaan, olleen Torkkelinmäen kuvaamataidonlukiossa samaan aikaan. Anna, kuten muutkin ehdokkaat ovat tänä vuonna nuoria helsinkiläisiä. Ehdokkaat ovat ensimmäistä kertaa esillä, sillä aikaisemmin vain voittajan työt ovat päässeet näytteille. Hyvä näin. 

Ars Fennica taitelijoiden näyttelytyöt ovat kovin erilaisia. Anna Tuorilla on esillä vaalea raikas kokoelma maalauksia, Markus Kåhre esittää viisi tilainstallaatiota, Elina Brotherus on koonnut esille yhtenäisen valokuvanäyttelyn ja Elina Merenmies moniulotteisia synkkiä maalauksia.

Pidin eniten Markus Kåhren ja Elina Brotheruksen töistä. Löysin niistä myös jotain yhteistä. Mielestäni sekä Kåhren että Brotheruksen taiteessa pohditaan ihmisen ja ympäristön suhdetta. Brotheruksen valokuviin on tallennettu maisemia tai ympäristöjä joiden osana ihminen on, usein eräänlaisena sivustakatsojana. Kåhren tilainstallaatioissa katselija kokee ympäristön poikkeavana tavanomaisesta todellisuudesta. Kåhren taiteessa ihminen, jonka kautta ympäristöä hahmotetaan on näyttelyvierailija. Vierailija katsoo peiliin ja ihmettelee.

Kiasman näyttelyssä voisi käydä vaikka kahdesti, kiertää Ars Fennica 2007 näyttelyn yhdellä kertaa ja Maisema kokoelmanäyttelyn toisella. Taidetta ei voi ahmia viittä kerrosta puolessatoista tunnissa.

Ars Fennica näyttely Kiasmassa 21.1.2007 asti. Aikuiset 6 € / 4 € opiskelijat. Voittajaa saa myös katsoja äänestää. Äänestän itseäni.

Mattomarkkinat 14-31.12.2006

Slipmatit ovat pieni, mutta tärkeä osanen dj-kulttuuria. Nämä karheat ja pyöreät matot mahdollistavat vinyylilevyjen kelaamisen edestakaisin. Slipmateillakin voi viestiä. Tai olla viestimättä. Omat slipmatini ovat jonkun Hollantilaisen gabber-lafkan Buddha-kuvioiset. Suurempi tarina slipmatien takana oli, että ne olivat ainoat matot, jotka satuin silloin löytämään. Inhoan gabberia, enkä ole lafkan musaa koskaan kuullutkaan. Nyt ne ovat palvelleet hyvin viisi vuotta, mutta ne eivät kuitenkaan kerro mitään.

Varmaan yleisimmät slipmatit ovat Technicsin logolla varustetut mustat matot.  Nekin ajavat asiansa, mutta ovat kohtuullisen tylsät. Buddha-slipmatit eivät ole aivan niin tylsät, mutta ne ovat rumat. Slipmatit ovat monesti hyödyntämätön resurssi. Niidenkin avulla voisi sanoa jotain. Kertoa tarinan.

Bisquit Stash-galleria antoi 17 suunnittelijalle slipmatin suunniteltavaksi. Torstaista eteenpäin niitä voi ihastella Pursimiehenkadun galleriassa. Kaikki slipmatit ovat myös myytävänä.

Ehkä omat buddhagabber-slipmattinikin löytävät seuraajansa?

Snow Crash

Avatar (Sanskriitti: अवतार, IAST: avatāra) on Intiasta peräisin oleva käsite ja tarkoittaa alunperin jumalolennon inkarnaatiota maan päällä. Suurimmalla osalla sosiaalisesti aktiivisilla yksilöillä verkottuneessa nyky-yhteiskunnassa on käytössään jonkinlainen avatar, tiesivätpä he sitä tai eivät. Keskustelufoorumeilla se on pikkuruinen kuva (yleensä sarjakuvahahmo) kommenttisi vieressä, Habbo-hotellissa moduuleista rakentamasi pikkuinen pikseliriiviö ja Second Lifessa täysin muokattavissa oleva 3D representaatio liha-avaruuden sinusta – tai vaikka lemmikistäsi. Monikaan ei silti tiedä, että avatar-termin toi virtuaalimaailmojen pop-käsitteistöön Neal Stephensonin nyt jo kulttimaineen saavuttanut, lähitulevaisuuteen sijoittuva Snow Crash -scifiromaani.

Kirjassa (ilmestynyt 1992) internetiämme vastaa 3-ulotteinen virtuaalimaailma metaverse, jossa ihmiset ympäri maailman kohtaavat joko omilta koneiltaan (rikkaat) tai julkisista metaverse-kopeista (köyhät). Kirjan protagonisti Hiro Protagonist on freelance-hakkereista viimeisimpiä suurien korporaatioiden dominoimassa kyberavaruudessa ja lisäksi etevä katananheiluttaja. Hommaan syntyy jännitettä kun Snow Crashiksi kutsuttu virus alkaa niittää koomankatkuista satoa niin hakkereiden keskuudessa metaversessa kuin reaalimaailmassa yhteiskunnasta syrjätyneiden piireissä. Sen jälkeen käydään vauhdikkaan seikkailun lomassa läpi USA:n pirstaloituneisuus franchise-minivaltioiden ketjuiksi, venäläisten maihinousu, kristittyjen salaliitto, korruptoitunut liittovaltion poliisi, ja sumerialaisten alkukieleen istuttamat meemivirukset, jotka muuten ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Yleensäkin pohdinta yhteiskunnan ja sen toimintatapojen perustavista säännöistä ja ns. ‘kulttuurigeeneistä’ ja näiden manipuloinnista on kiehtovaa, joskin luvattoman paljon perustetaan pelkästään muinaisille jumaltaruille ja yhteys nykymaailman tietokoneviruksiin on lievästi epäuskottava.

Hämmästyttävää on, kuinka nykymaailman virtuaaliyhteisöjä koekäyttäneenä kirjan digimaailma tuntuu erittäin tutulta. Lähes kaikki mikä on mahdollista kirjan metaversessa on mahdollista tai tulossa mahdolliseksi myös esimerkiksi Linden Labsin Second Lifessa. Linden Labs onkin myöntänyt Stephensonin työn yhdeksi suurimmista innoitajista luomuksensa takana, mikä tekee kirjasta juuri tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaisen. Hyvän scifin tapaan teos tarjoilee laajan kattauksen mielikuvituksellisia vimpaimia ja keksintöjä. Näistä hauskimmin kuvattuja ovat rottaotukset, eräänlaiset kulkukoirista tuunatut elävät ohjukset ja kirjan naispäähenkilön Y.T:n puku, josta löytyy Inspector Gadgetmainen apu mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Hiemankin vanhempaa scifiä vertaa usein nykymaailmassa toteutuneisiin tuotteisiin, ja niin on nytkin. Mielenkiintoinen kuriositeetti on, että vaikka netissä liikutaan suuri osa ajasta, ei URL:eja mainita missään, vaan instanssien ja yksilöiden yhteystietoina toimivat edelleen puhelinnumerot. Kännykkäkin on vain yhdellä henkilöistä, ellei kannettavia metaverse -läppäreitä lasketa sellaisiksi. Toteutuneista keksinnöistä mainittakoon ilmiselvä Google Earth ja Y.T:n skeittilaudan älypyörät (smartwheels), jotka säätävät polkupintansa allaolevan maaston mukaan: luonnoksia samalla periaatteella toimivista nakeista alkaa näkemään jo nykyajan konseptiautoissa.

Kirja etenee toimintaelokuvamaisella vauhdilla ja aiheesta toiseen siirrytään joskus pökerryttävän pikaisesti. Tulevaisuusvisio on synkkä, ja kiintopisteineen nykypäivään nähden hälyttäväkin, mutta ylävireinen kerronta pitää fiiliksen yllä alusta loppuun. Yhteenvetona Snow Crashia voi suositella kaikille nykymedioiden parissa puuhasteleville sekä toki hyvän (scifi)seikkailukirjallisuuden ystäville yleensä.

Chinjeolhan geumjassi

Lady Vengeance on elokuva jonka kansi lupaa hyvää. Tiedättehän ne elokuvafestivaalien palmun- tai laakerinlehdet, joilla elokuvalaatikot voivat koreilla vuokraamon hyllyssä. Lady Vengeancen tapauksessa laakerilehtien välissä luki vieläpä “voittaja”,  joten se ei voi olla huono elokuva. Sitä paitsi keltainen kansi jossa nahkasaappainen nainen roikottaa isoa revolveria näyttää ihan Kill Billin kannelta.

Elokuva on keskinkertainen. Joku varmaan lähettää minulle nyt hate-mailia, koska Chan-Wook Park on äärimmäisen arvostettu ohjaaja, jonka saavutuksiin kuuluu mm. Cannesin voittanut Oldboy. Oldboy on toinen osa trilogiassa johon myös tämä elokuva kuuluu – Mr. Vengeance, Oldboy, Lady Vengeance.

Chan-Wook Parkin lahjakkuus tulee esille runollisessa kuvakerronnassa. Jokainen elokuvan kuvakulma on kuin taideteos. Silti, hieno kuvaus ja ajoittainen loistava musta huumori eivät tee tästä elokuvaa. Materiaalista olisi saanut superhienon lyhytelokuvan, mutta tarinasta ei ole kokopitkäksi elokuvaksi. 

Lady Vengeancessa kerrotaan naisvangeista ja naisvangin kostoreissusta. Leffassa naiset hakkaavat toisiaan, hakkaavat miehiään ja suhtautuvat seksiin välinpitämättömästi. En tiedä, mutta ehkä Koreassa naisten roisi käytös on rajoja rikkovaa tai ravisuttavaa, mutta länsimaalaisessa viihteessä naisten valtaistaminen on jo nähty, eikä siinä ole mitään uutta tai erikoista. Täällä miehiä vedätään turpaan mukavan usein. Viimeksi nyrkkeinä ovat toimineet Uma, Angelina ja tusina muuta.

Kaunista katsottavaa ja ajoittaista mustaa huumoria: 8-/10

Teknoseksuaali: uusi miehen malli?

Metroseksuaalit, fruittarit, samurait, isukit, erokset, trimmaajat…

Viime vuosina miehiä on ahkerasti tungettu markkinoijien toimesta kaikenlaisiin muotteihin, jotta näille uusille kohderyhmille luodut toinen toistaan välttämättömämmät lifestyle -tuotteet saataisiin mahdollisimman liukkaasti kaupasta uuden, impulsiivisen maanisesti kuluttavan uroskuluttajan näppeihin. Naisen esineellistäminen ei enää kiinnosta ketään sillä uusi seksiobjekti on mies, jonka voi yhden silmäyksen jälkeen lähinnä asukokonaisuuden perusteella viskata yhteen monista selkeästi rajatuista lokeroista.

Vuosikymmenen jatkunut ja jälleen voimistuva teknohuuma on luonut iloksemme taas uuden kategorian: Teknoseksuaalit. Tekniikasta kiinnostuneisuus ja ei ole enää pelkästään nörttien hommaa, vaan osoittaa miehen olevan älykäs, ajan tasalla ja – mikä kiinnostavinta – jopa potentiaalinen nettimiljonääri. Teknokulttuurista ja uudesta tietoisuuden ajasta ennustetaan ympäristön ja koko maailman pelastusta. Ateisti- tai vähintään agnostikkotiedemiehet ovat uusia esikuvia nuorille ja heidän statuksensa ja vaikutusvaltansa lähentelee rokkistaramaisia sfäärejä. Geek-rakkaudellekin on omistettu jo monituisia saitteja, joista http://www.trekpassions.com/, http://www.nerdpassions.com/ ja http://www.gamingpassions.com/ lienevät suosituimpia. Uutta sexytalkia voi tiputella käyttämällä kuumimpia teknotermejä, kuten macbook pro, blackberry, slingbox, palm, wordpress, ym.

Kilpailu digitaali-eroksen valtakunnassa on silti erittäin kovaa, sillä ‘tietokoneet’ kiinnostuksekseen mainitsevia tyttöjä on deittipalveluissa edelleen vasta yksi sataa miespuolista kohden. Koodarin saantimahkut eivät siis uudesta hypestä huolimatta ole ehkä sittenkään vielä rokkarin tasolla…

Tunnustuksia

Joo, en tiedä sarjakuvista juuri mitään. Pidän Sika-hahmosta kyllä.

Tunnustan siis, että American Splendor tai Harvey Pekar eivät siis soittaneet mitään kelloja, enkä ollut kuullut uudesta (näistä molemmista kertovasta) elokuvasta mitään. No ehkä nimen. Kööpenhaminalaisesta Blockbusterista American Splendor kuitenkin tarttui mukaan ihan vain Paul Giamattin takia, sillä Sideways-suoritus ei jätä edelleenkään rauhaan. Toki myös sen vuoksi, että kyseinen “elokuva”vuokraamo ei tarjonnut sunnuntai-iltana juuri muuta kuin Jennifer Anistonin “romanttista, koskettavaa ja samalla hulvatonta komediaa” tai ruotsalaista vampyyrielokuvaa. American Splendor it is.

Voi, että kannatti! American Splendor kipusi vauhdilla suosikki-elokuvieni sarjaan ja hymyilyttää vielä tänäänkin. Lisäksi matka käy hankkimaan uusimman American Splendorin (muille sivistymättömille: siis perin hehkutettu sarjakuva), sillä tottahan on, että todellinen Harvey Pekar -fani olisi saanut tästä elokuvasta minua enemmän irti. Täyttämään sivistyksen aukkoa siis.

Ensinnäkin elokuva on aivan loistavasti tehty. Ilmeisesti ennen vahvasti dokumenttien parissa työskennelleet ohjaajat Shari Springer Berman  ja Robert Pulcini ovat kyllä saaneet aikaan mainion ja sarjakuvan maailmalle uskollisen elokuvan, joka on kyllä dokumentti, mutta samalla jotain ihan muuta. Harvey Pekaria esittävä Giamatti on kerrassaan mainio, tosin toki elokuvassa on mukana myös ihan oikea Harvey Pekar, sekä tietysti sarjakuvasankari Harvey Pekar. Niin, ja kuten elokuvassa todetaan, Pekarin kotikaupungissa Clevelandissa asuu myös tällä hetkellä toinenkin Harvey Pekar. Niin, keitä nämä Harvey Pekarit oikein ovat? Myönnän, sekavaa, mutta katsokaahan itse.

American Slendor on hämmentävä, koska sarjakuva, dokumentti ja itse elokuva sekoittuvat mitä parhaimmalla tavalla. Mistäpä sitä todellisuudesta ottaisikaan selvää. Joka tapauksessa elokuva, joka ihastuttaa aivan poikkeuksellisella tavalla. Kun Harvey Pekarin ensitreffit päättyvät neitiseuran oksennukseen, jostain syystä omassa mahassakin alkoi velloa. Elokuvaa jatkettiin siis, kun Joyce ja minä olimme saaneet pitää hetken seuraa vessan kaakeleille. Kirotut katkaravut.

Joka tapauksessa, katsokaa ja kiittäkää. Minä olen täysin haltioitunut.

Stigg Dogg 7.12 We Got Beefissä

“Mä tulin sun uniin ja sä tulit mun muniin”

Punavuoren R.Kelly Stigg Dogg vastaa eräästä hillittömimmästä suomilevystä tänä vuonna. Rapkliseillä leikittelevä “Stigg Dogg” albumi ei jää kuitenkaan yhden vitsin ihmeeksi. Taustat on tehty taidolla ja perustasolta yksinkertaiset hävyttömyydet on nekin tehty pieteetillä. Raidat hykerryttävät vielä useamman kuuntelukerran jälkeen.

Nyt on mahdollisuus nähdä Stigg Dogg livenä torstain ykkösklubilla Blaka Blakassa We Got Beefissä. Stigin liven lisäksi tiskijukkina toimivat residentit Reah ja Rudy. Ilmaista lystiä.

Challenging the Châtelaine! – Design Museo

Millainen vyökoru sopisi George W. Bushille?

Uusimman Läs -lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että taideteoksen tuottama euforia voi purkautua itkuna siinä missä perinteisempikin kaihomielisyys. Design museon korunäyttely ei moista purkausta todellakaan aiheuta. Ihan kiva näyttely kuitenkin.

Näyttelyssä taiteilijoille on annettu vapaat kädet suunnitella Chatelainen (aa:n päälle nuoli ylös - en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) eli vyökorun jotain henkilöä varten. Koruja onkin designattu sekalaiselle joukkiolle perheenjäsenistä, filosofeihin ja kuolleisiin kuuluisuuksiin. George W. Bushin vyökorussa on dildo. Arnold Schwartzneggerille (Riku sanoi, että se kirjoitetaan noin – en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) räätälöity vyö on myös mainitsemisen arvoinen – kettinki jossa on amerikan avaimet.

Yläkerran Meksiko näyttelystä en saanut mitään irti. Perinteisiä Väli-Amerikan asuja ja maskeja.

Timo Sarpanevan lasinäyttely peruskamaa. Video lasinpuhalluksesta on kuitenkin kovin hypnoottinen pikkujouluja seuraavana darrapäivänä.

Ainakin opiskelijahinnalla kannattaa käydä kävelemässä läpi.

Design Museo, 14.1.2007 asti 6 € / 3 € opiskelijat.   

Casino Royale: Bondin venäläistä rulettia

Kauhunsekaisin tuntein menin katsomaan uutta Bondia.

James Bond on nimittäin yksi elämäni tärkeimmistä populaarikulttuurin hahmoista ja muovannut myös ihanneihmiskuvaani. Muistan ala-asteella kuinka upeaa oli katsoa koulupäivän jälkeen nauhalta Sean Conneryn ja Roger Mooren Bondeja. Nuorelle pojankoltiaiselle agentin elämä vaikutti upeimmalta ammatilta mitä maa päällään voisi kantaa.

Kysymykseen Sean Connery vai Roger Moore, en ota kantaa. Sean Connery on uskollisempi Ian Flemingin kirjoille, mutta toisaalta Roger Moore vei karismallaan Bondeja humoristisempaan suuntaan. Muita Bondeja en viitsi edes kommentoida. Paitsi, että Timothy Dalton on huonoin kaikista ja loput myös heikkoja.

Enter the Casino Royale.

Elokuva oli pettymys Bond-elokuvana. Elokuvana itsessään se oli hyvä, jopa yksi vuoden parhaista toimintaelokuvista. Bondit ovat nimittäin minulle populaarikulttuurin Big Maceja. Maistuvat aina hyvälle, mutta eivät koskaan yllätä. Uuteen Bondiin oli yritetty tuoda uusia vivahteita, jotka osaltaan onnistuivat. Toisaalta jos haluaa uudistaa tällaisen kulttihahmon pitää mennä

Kirjaa lukematta täytyy sanoa, että muistikuvat elokuvan tapahtumista etukäteen olivat hatarat. Niitä eivät yhtään paranna edellisen Casino Royalen filmatisoinnin näkeminen. David Niven Bondina, Peter Sellers konnana ja mukana menossa myös Orson Welles! Kuulostaa loistavalta, mutta todellisuudessa on ylipitkää happoista sekoilua. Täten olin lähes avoimin mielin katsomassa elokuvaa. Vaikkakin Daniel Craig ei vastaa minun näkemystäni Bondista ollenkaan.

Uusi Bond pala palalta

Aloitus: Täysin vääränlainen Bond-aloitus. Bond-elokuvien tulee alkaa täysin elokuvaan liittymättömällä takaa-ajokohtauksella. Sinänsä tyylikkäästi toteutettu film noir-henkinen aloitus ei kuulu Bond-elokuvaan. Jotain asioita maailmassa pitää olla pyhiä. Alkutekstien jälkeinen taidokkaasti toteutettu Parkour-takaa-ajokohtaus yrittää hyvittää tökeröä alkua, mutta olen jo petetty. Sinänsä

Tunnari: Alkutekstien visuissa oli hyvää bond-henkeä, mutta tunnari on aivan kestämätön. Ehkä paskin bond-tunnari koskaan. Chris Cornell on joskus tehnyt hyviäkin biisejä (Soundgardenin kanssa), mutta Bond-tunnariksi hoilotus on pliisu, mitäänsanomaton ja munaton (add your favorite paska-adjective here). Älkääkä puhuko mistään nykyajasta mitään. Tina Turnerin Goldeneye on täysiverinen Bond-tunnari joka on tehty 90-luvulla, jossa on juuri oikeanlaista mahtipontisuutta. Kamalaa!

Pahis: Verta itkevä Le Chiffre (Mads Mikkelsen, Pusher II) jatkaa Blofeldin jalanjäljissä legendaarisena Bond-pahiksena. Häiriintynyt, väkivaltainen mutta kuitenkin pikkaisen ressukka. Olisin toivonut hänelle vielä Oddjob tai Jaws-henkistä aisaparia.

Naiset: Anteeksiantamatonta! Bond muhinoi vain yhden naisen kanssa elokuvassa kunnolla. Ehkä poliittisen korrektiuden aikakaudella tehdyissä Brosnan-ydinjätteissä tällainen on ennen tapahtunut, mutta muuten ennenkuulumatonta. Bond-kaunokaiset ulkonäöltäänkin elokuvien keskitasoa. Eva Green on paljon kuumempi tapaus vaikkapa Dreamerseissa. Ursula Andress ja Grace Jones eivät ole kohdanneet vielä voittajiaan kuumimpina bond-kaunottarina.

Itse Bond: Positiivinen yllätys! Daniel Craig hoitaa leiviskänsä huolella. Pientä miinusta loppupuolen tunteilusta, joka ei kuulu Bondin tyyliin. Ne, ketkä sanovat, että se liittyy Bondin kehittymiseen ihmisenä, ovat väärässä. Bond on täydellinen olento, ei mikään ihminen eikä hänen kuulu kehittyäkään ihmisenä. Lakoniset kommentit, itsevarma asenne, tyylikkäät asusteet ja pettämätön tyylitaju tilanteessa kuin tilanteessa luonnistuvat Craigilta sujuvasti. Bondiksi Craig tosin on liian vaalea, lihaksikas ja karvaton, mutta hyväksyttäneköön. Ehkä tämä on sitä nykypäivää.

Itse juoni: Pitkitetty loppua kohden. Muuten juuri sellainen kuin Bond-elokuvan kuuluukin olla. Matkustetaan mantereelta toiselle, romutetaan autoja ja lahdataan ihmisiä. Kuten nimestä voi ounastella elokuvassa pelataan myös pokeria. Itse en kovinkaan kummoinen korttihai ole, mutta pokerikohtaukset kuvattu ihan hyvin. Eriskummallisten kojeiden vähäisyys on miinusta. Tällä kertaa mieleen jäi oikeastaan vaan auton kautta toimiva ensiapuvälineistö.

Kaiken kaikkiaan menee Timothy Daltonin ja Brosnanien Bondien ohi, mutta 60- ja 70-luvun mestariteoksiin on vielä paljon matkaa. Daniel Craig saa luvan jatkaa, mutta vetistelyt on tulevissa elokuvissa jätettävä pois. Bond ei ole ihminen. James Bond on 007.

Värisuora.

Julkaistu alunperin: Pimp My Content HKI

Rekehen, rekehen…

Laitetaan nyt tämäkin niin saa mahdollisimman laajan web-presenssin:

Tiukkaa biittiä niinkuin vain Ricu Flair ja Stu Barnes sen osaavat toimittaa.

Rekiretki
Helmi 8.12.2006