It’s all gone Pete Tong

kuva: Sophie Laslett

Aika ajoin törmäät sattumalta elokuvaan, joka saa sinut pohtimaan, millaista elämä olisi, jos olisit merkittävällä tavalla erilainen kuin nyt – jos sinulta esimerkiksi puuttuisi kyky, jota suurin osa ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä . ‘It’s all gone Pete Tong’ on sellainen elokuva.

Vähänkin klubikulttuuria tuntevat voivat jo elokuvan nimestä päätellä, että kansainvälisen (lähinnä trance-) teknoskenen alueella liikutaan, ja missäs muuallakaan kuin kokaiinin- ja tissinhöyryisellä Ibizan saarella. Nimestään huolimatta elokuva ei kerro Pete Tongista, eikä sen puoleen kenestäkään muustakaan todellisesta maailmanluokan DJ:stä, joita filkan edetessä tosin nähdään kommentoimassa päähenkilön vuoristoratamaista uraa lukuisissa tv-haastatteluissa. Elokuvan keskiössä sekoilee Frankie Wilde -niminen fiktiivinen DJ-suuruus, joka on uransa huipulla: setit vetävät kansaa, ruotsalaiset blondit roikkuvat hihoissa ja psykedeeliset mömmöt elävöittävät muutamat muutoin tylsät hetket. Bile-eliön taivaaseen ratkeaa kuitenkin rako, kun taukoamattoman metelin nakertamat kuulohermot alkavat rykiä ja keikkojen heitto ei suju enää entisellä sykkeellä. Kun levyn tekokin tyssää tapaturmaan ja vaimo lähtee frendin matkaan (muutama kohtaus sen jälkeen kun on vannonut pysyvänsä rinnalla ikuisesti), on mies painettu surutta ketoon ja itsetuhovietti alkaa viemään Frankie-Boyta talutusnuorassaan.

Seuraa perusjuoneltaan melko tyypillinen ‘vaikeuksien kautta voittoon’ -kertomus, joka Hollywoodissa tuotettuna olisi tappanut kilpikonnankin tylsyyteensä ja vaipunut auttamatta helvetin ylemmille piireille muiden tusinaleffojen seuraksi. Onneksi näin ei ole tässä tapauksessa. ‘Pete Tong’ ampuu olohuoneeseen täyslaidallisen riipaisevaa mutta hersyvän hauskaa mustaa huumoria, ilmiömäisiä näyttelijäsuorituksia (etenkin Paul Kaye Wildena on yksinkertaisesti mahtava), upeasti kuvattuja huumesekoiluja ja pistämätöntä musiikillista tyylitajua (niin tanssiosastolla kuin soundtrackilla muutenkin). Leffassa on lisäksi ajattelun arvoista sanomaa ja vaikka se onkin luokiteltu komediaksi, on se yhtä paljon koskettava kuin humoristinen.

Leffan ehdottomiin huippukohtiin kuuluu kaamea kokaiinimäyrä, jonka kaltaisen otuksen voi helposti kuvitella kuuluvan monen addiktin painajaiskuvastoon. Ibizan saari on karuudestaan huolimatta piristävää taustaa elokuvalle, etenkin näin kaamoksen syvimmässä sylissä.

2000-luvun brittikomedioiden ehdotonta kärkeä, mutta ehkä marginaaliseksi klubikulttuuriksi leimautumisen takia unohdettu helmi. Suosittelen kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautuneisuuteen puuttumatta.

p.s. Mikäli mahdollista, kuuntele elokuva hyvillä kuulokkeilla: miksauskohtaukset kuulostavat tällöin siltä kuin olisit itse dekeillä. Pieni mutta merkittävä kokemusboosteri.