Perin paska maa

maaliskuu 29, 2007

Olen aina pitänyt KOM-teatterin esityksistä. Niissä on jotain hyvin “komilaista”, kokeilevaa ja rehellistä. Kutsu kuuden minuutin varoitusajalla katsomaan Samuli Reunasen ohjaamaa Loppukilpailua oli siis lysti yllätys.

Loppukilpailu kertoo pikajuoksusta, unelmista, pakkomielteistä, takapajuisuudesta ja elämän haasteista periferiassa. Mainiot ainekset, varsinkin kun Kiureli Sammallahden hanurin soitto kulkee läpi esityksen ihastuttavasti. Myös roolisuoritukset ovat hienoja, tosin Marja Packalénin kertoja-koira on välillä aivan liian satutätimäinen ja sen takia ärsyttävä. Mainittava on, että tarinan keski-ikäistä pariskuntaa esittävät Sari Mällinen ja Pekka Valkeejärvi ovat aivan ihanan hirtehisiä. Tappavamman mustaa huumoria saa hakea.

Hyvistä aineksista huolimatta näytelmän loputtua kiukutti. Kiukutus johtui siitä, että jälleen kerran jossain päin Suomea meni kaikki aivan päin helvettiä. Kun kaikki sitten meni ihan päin helvettiä niin sitten ryypättiin, tapettiin, ammuskeltiin ja loukattiin. Kysymyshän on ihan mielentilasta. Minä olen nähnyt nyt ihan liikaa tarinoista maasta, jossa kaikilla on paha olla ja kamaluudet kulkevat ketjussa. Tottakai kurjuutta on ja yhteiskunnallinen kritiikki on terveen yhteiskunnan merkki, mutta näkökulman ei aina tarvitse olla läpitunkevan murheellinen. Lohduttoman negatiiviset viritykset alkavat hiljalleen kyllästyttää. Hei, pahassa, paskassa maassa olisi nyt kevät tulossa.

Komedia on vaikea laji. Varsinkin jos komediaa pitäisi tehdä massatuotannolla joka ilta ja vielä improvisoiden. Ehkä juuri tästä syystä Stella Polariksen improvisaatioteatteriesitys jäi vähän keskinkertaiseksi. Ryhmästä näki, että he olivat tehneet improvisaatiota yhdessä jo jonkin aikaa, sillä näytti siltä että he osasivat odottaa miten toiset näyttelijät reagoisivat tai tekisivät seuraavaksi. Mielestäni tälläinen latistaa improvisaatioteatterin suurimman hienouden eli juuri sen yllätyksellisyyden, jonka eteen laitetun näyttelijän reaktioita on mahtava seurata.

Ja miksi keskinkertainen? No, sen takia, että Stella Polariksen näytelmässä päästiin ajoittain niin hienoon menoon, että muu esitys tuntui siihen verrattuna keskinkertaiselta. Olisin toivonut ehkä enemmän yllätyksiä, ehkä yleisön mukaan ottamista enemmän kuin näytelmän nimen keksimiseen osallistumiseen. Näyttelijöistä ilopilkuiksi nostaisin miesrooleista Teijo Elorannan ja Simo Routarinteen, muista takuuvarman Outi Mäenpään. Routarinne yritti kiitettävästi sekoittaa pakkaa omilla keskeytyksillään ja juonen suunnanvaihdoilla. Muissa rooleissa Tiina Pirhonen, Micke Rejstöm ja musiikista vastaavana Juoni Kannisto. Musiikin improvisointi tilanteisiin toimi hyvin.

K aapelilla esitykset loppuvat, Korjaamolla jatkuu vielä muutamalla esitykselle keväällä. Toivottavasti uudessa paikassa on yllätyksellisemmät kujeet. Impro on parhaimmillaan parasta.

Formuloita tuli pikkupoikana seurattua fanaattisesti ja kisasunnuntaihin varauduttiin vähintään puolentoista litran cokislekalla ja megapussilla juustosnackseja. Nykyisin kisojen seuraaminen on melko tylsää, josta syystä en niitä seuraakaan, mutta Designmuseon kevään näyttely toi aiheen jälleen astetta lähemmäksi sydäntä, ihan fyysisesti.

Formuloita oli paikalla muutama, mukaanlukien Mario Andrettin legendaarinen musta Lotus, Nigel Mansellin Williams, ja jopa Heikki Kovalaisen tämän vuoden Renault. Olen aina luullut formuloiden olevan tosielämässä paljon pienempiä kuin telkussa, mutta hämmästykseksemme rataohjukset ovatkin yllättävän pitkiä ja leveitä, miltei edustustason farmariautoluokkaa. Matalia ne toki ovat, mutta yhtä kaikki jotenkin huomattavasti massiivisempia kuin mitä luulisi.

Mielenkiintoisinta antia olivat tämän vuoden mallin lukuisat pienet siiivekkeet ja härpäkkeet, joita autosta sojottaa joka suuntaan, luoden ennemmin vaikutelman eksistentiaalista hämmennystä kokevan taiteilijan luomasta veistoksesta, kuin kulkuneuvosta. Harmittavaa oli kokonaisten autojen lisäksi näytillä olevan oheissälän vähyys. Pakoputken palasten kanssa samassa tilassa pyöri video, jossa näytettiin kuinka pakoputkia testattiin huudattamalla moottoria kisakierroksilla puolentoista tunnin ajan. Moottorista syöksyvät, noin 1000-asteiset kaasut saivat pakosarjan kirkumaan punahehkuisena. Tällaista triviaa olisi ollut erittäin hauska nähdä muistakin teknisistä osa-alueista ylisentimentaalisen Schumin ylistysvideon sijaan.

Kaiken kaikkiaan hyvä välipala, jonka käy tarpeen vaatiessa puolessa tunnissa läpi.

Pieni juttu pienestä näyttelystä. Korjaamon Galleriassa on esillä kuukauden päivät Kenneth Bambergin valokuvanäyttely - Pay and Spray 8.3 – 8.4. Tutustuin näyttelyyn Korjaamon 3-vuotissyntymäpäivillä. Ihmeteltyäni valokuvia ja niissä olevia lepotuoleja jonkin aikaa samalla boolimaljaa louhien – sanoi kaverini ohi mennen, että nuo ovat runkkaustuoleja. Mitä? Vasta kun luin enemmän näyttelystä tajusin hänen olleen oikeassa, eikä se ollutkaan kumma vitsi.

Näyttelyä varten 25-vuotias valokuvauksen opiskelija kiersi kahdeksan maan pornoelokuvateattereita kuvaten niistä pimeitä autioita ja yksinäisiä kuvia. Ei näyttelystä sen enempää. Se ei ole kummaa kummempi, mutta jos olet korjaamolla, käy vilkaisemassa.

Imagessa oli juttu näyttelystä ja haastattelu, josta jäi mieleen kuvaajan lausahdus: ”Ajatus runkkaamisesta muiden nähden pornoteatterissa oli minusta pateettinen. Mutta muutaman käyntikerran jälkeen se raja alkoi hämärtyä. Porno vaikutti minuunkin, ja aloin katsoa sitä.”