Välittyykö kauneus?

Le’Enfantin metroasemalla Washingtonissa seinän viereen asettuu nuorimies soittamaan viulua. Kello on noin kahdeksan aamulla ja ihmiset kiirehtivät peräkanaa virastoihin töihin. Viulistilla on farkut ja harmaa paita, hän on asettanut viulukotelonsa eteensä, jotta ihmiset voisivat jättää rahaa. Katusoittaja aloittaa.

Katusoittaja aloittaa soittamalla “Chaconnen”, yhden vaikeimmista viululle sävelletyistä kappaleista — Johann Sebastian Bachin, Partita No. 2 D Minor. Sinä aamuna metrokulkijat saivat kuulla jotain uskomatonta. Katusoittaja oli Joshua Bell, yksi parhaista klassisen musiikin taitajista maailmassa joka soitti hienoimpia koskaan sävellettyjä klassisen musiikin teoksia, yhdellä maailman parhaimmista viuluista (Gibson ex Huberman, Antonio Stradivarin käsityö vuodelta 1713 – $3,5 miljoonaa).

Mitä tapahtuu? Osaavatko ihmiset arvostaa musiikkia vai meneekö tässä maailman kauneimpia klassisia helmiä sioille?

The Washington Post oli päättänyt kokeilla välittyykö kauneus, lavastamalla yhden tunnetuimmista viulisteista katusoittajaksi. Onko ihmisillä aikaa pysähtyä? Ymmärtävätkö he kuulevansa jotain erilaista?

Bell soitti melkein tunnin ja yli 1000 ihmistä kuuli hänen soittavan. The Washingon Post oli varautunut tungokseen. Turhaan. Ketään ei näyttänyt kiinnostavan maailman hienoin klassinen musiikki. Tuhannesta ohikulkijasta 7 ihmistä pysähtyi, 27 antoi rahaa, jota Joshua Bell sai kerättyä yhteensä 32 dollaria.

Hienon artikkelin aiheesta kirjoittanut Gene Weingarten on saanut tähän juttuun liittyen enemmän palautetta kuin koskaan aikaisemmin. Yli sata lukijaa kertoi itkeneensä lukiessaan Weingarten artikkelin. Seth Godin kirjoittaa myös aiheesta osuvasti.

Robert Doisneau – Taidemuseo Tennispalatsi

Mustavalkoista ranskalaista nostalgiaa 1900-luvulta tarjolla Tennnispalatsin taidemuseon Robert Doisneau retrospektiivivalokuvanäyttelyssä.

Valtaosa näyttelyn kuvista kertoo Pariisin ja pariisilaisten jokapäiväisestä elämästä dokumentaariseen tyyliin, 1930-luvulta, 1980-luvulle asti. Dokumentaarisesta tyylistä huolimatta Doisneau osaa kertoa kuvilla tarinoita, joille kadut, koulun piha tai kaupan näyteikkuna muodostaa puitteet.

Ehkä juuri vanhan ajan nostalgia tekee kuvista erityisen hienoja, sillä muutamat kuvat 80-luvulta ei vaikuta yhtään niin mielenkiintoiselta kuin kuvat jossa 30-luvun pussihousuiset ja baskeripäiset kansalaiset tapittavat takaisin näyttelyssäkävijää.

Mukana on Doisneaun kuuluisin ja laajimmalle levinnyt kuva, Le Baiser de l’Hôtel de Ville, jossa nuori pariskunta suutelee Pariisin kaupungintalon edustalla. Kuva on nykyään kaunis kuva ja osa valokuvaushistoriaa. Julkaisuvuonna 1950 se oli muutakin, se edusti vapaita arvoja. LIFE magazine kirjoitti valokuvaan viitaten “Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota”. Ainoa pettymys oli saada tietää, että suutelukohtaus on lavastettu.

Rohkeaa sukupuolivalistusta

Ranskassa tehdään sukupuolivalistusta käyttäen tehokkaasti hyväksi mainonnan keinoja. Erittäin paljon pysäyttävämpää ja toimivampaa kuin perinteinen holhoava linja, jota normaalisti Suomessakin näkee. Hyvä Ranska!