Little Miss Sunshine
kesäkuu 27, 2007
Kipin kapin videovuokraamoon.
Little Miss Sunshine on elämänmakuinen mustaa huumoria viljelevä komedia luusereista. Tiesin ensimmäisistä hetkistä asti pitäväni elokuvasta, enkä pettynyt. Elokuvan huumori on kaukana liioltellusta slap-stick huumorista, perustuen enemmän hiljaisuuteen, stereotypiohin ja odotuksiin. Uppoaa. Näyttelijäsuoritukset loistaa.
Voiko elokuva edes olla huono, jos tarinan perheeseen kuuluu epäonnistunut Jari Sarasvuo “sinä- olet-voittaja” -tyyppinen luennoitsijaisä, joka luennoi voittamisesta tyhjille saleille. Perheessä on lisäksi tytär joka ei ehkä ole kedon kaunein kukkanen, mutta haluaa lapsimissiksi, teini-ikäinen angstinen poika, joka on ollut puhelakossa yli vuoden koska vihaa perhettään, sekä äidin veli — kirjailija joka jouduttiin ottamaan perheeseen hoitoon hänen ollessaan liian vaarallinen itselleen, koska oli yrittänyt itsemurhaa homorakastajansa takia. Eikä siinä kaikki, tarinaan kuuluu vielä isoisä, joka on sotaveteraani-kokaiininarkkari.
Lensin just hiljattain Hong Kongiin ja olin innoissani kun löysin kyseisen leffan in flight-viihteen joukosta. Olin halunnut nähdä sen jo pitkään, mutta jostain hemmetin syystä olin pettynyt – fiilis oli hieman sama kuin Garden Staten jälkeen, jota yhä pidän mahtavana leffana, mutta joka oli liian hyvin paketoitu. Koitan selittää.
Little Miss Sunshinenissa on kaikki komponentit samassa paketissa, jotta minä ja Garden State-yleisö tykkäisivät siitä. Kitaravetoista indiemusiikkia, helvetin hyviä kuvakompositioita, eksistentialistista filosofiaa, angstia, naivismia ja mustaa huumoria. Ja – tälle on oltava joku termi – juuri tämän takia olin pettynyt. Tuntui liikaa siltä, että joku markkinointijefe oli profiloinut minut ja duunannut leffan kategoriaan sopivaksi.
Elikkä valitan siksi, että leffa oli liian hyvä ja juuri minulle sopiva? Tavallaan, mutta tällaisten kulttuurituotteiden trendi tuntuu olevan vahvoilla niin elokuvissa kuin musiikissakin. Normaalisti stereotypisoinnin tunnistaa liian helposti – se ei tarjoa yllätyksiä eikä laajenna kokijan horisonttia – mutta tämän trendin tapauksessa tiedetään yleisön odottavan hieman yllätyksiä ja tilanteita joita joudutaan tulkitsemaan, ja nämä duunataan nätisti sisään pakettiin. Ihan kuin jossain olisi kaava jossa kerrottaisiin mitkä jutut voi vetää 10% överiksi, koska yleisö odottaa pientä shokkia sitä tietämättään.
Kiero teoria, ehkä, mutta tällaisia tunteita heräsi.
Ja yksi klikki tarinassa joka häiritsi… niin suuri humanisti kuin kyseinen isoisä ei tapa itseään jakaessaan motellihuoneen 8-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa, jonka suuri päivä on huomenna.
Mutta isä, epäonnistunut life coach, oli kyllä mielettömän hyvä hahmo. Sitä olisi voinut venyttää enemmänkin.
Nyt kun sanoit, ymmärrän mistä puhut. Hieman tekemällä tehtyä eli liian sopivaa rosoa ja trendikästä yllätyksellisyyttä siitä kyllä löytyi.
Ehkä syynä miksi pidin elokuvasta niin paljon, oli myös se etten ollut kuullut siitä mitään, poimin sen vuokraamon hyllystä kannen perusteella. Parhaimmat kokemukset syntyy, kun elokuvasta ei tiedä mitään. Ohjaajalla on ns. tyhjä kanvas mihin maalata elokuvansa. Hmmm.. Ehkä pitäisi siis itsekin lopettaa tänne Kummaan elokuvista tai kulttuurista kirjoittaminen.