Kumma

Olen käynyt kesän aikana katsomassa ranskalaisen elokuvan ranskaa äidinkielenään puhuvan kanssa ja modernin tanssiesityksen modernia tanssia opiskelevan ystävän kanssa. Ymmärsin molemmilla kerroilla, etten ymmärtänyt. Tero Saarisen mahtavan tanssiesityksen jälkeen olin haltioissani. Tanssijakaverini oli pettynyt. Igor Stravinskyn Kevätuhrista mukaillussa HUNT teoksessa tanssin pehmeät osat oli kuulemma olleet raivostuttavia. Niin prkleen balettimaisia.

Koska olimme Tero Saarisen Companyn viimeisessä Suomen näytöksessä jäivät esiintyjät juttelemaan yleisön kanssa esityksen jälkeen. Juttutuokiossa sitten selvisi, että ne pehmeät osat olivat tarkoitettukin pehmeiksi, koska Tero Saarinen tavoitteli soolotanssillaan miehistä ja naisellista puolta. Minusta kaikki pehmeät ja raivoisat osuudet sekoittuivat loistavaksi kokonaisuudeksi.

Ennen esitystä naureskelin itsekseni käsiohjelmasta löytyneelle Teron lausahdukselle: “Tanssi on minun yritykseni ymmärtää ihmisen perusolemusta ja sen monia ilmenemismuotoja - ystävyyttä, rakkautta, hengen voimaa. Tanssillani haluan tavoittaa sanomatonta, selittämätöntä, nimeämätöntä. Uskon tanssiin joka koskettaa, tanssiin joka puhuu puolestaan.” Joopa, joo. Tanssilla ymmärtäminen ja selittämättömän tavoittaminen kuulosti jotenkin liian runolliselta. Esityksen jälkeen olin toista mieltä.  Varsinkin kaksiosaisen esityksen jälkimmäinen Tero Saarisen HUNT, vaikutti syvästi. Outo, ruma, jopa väkivaltainen liikehdintä ja voimakkaat multimediataiteilija Marita Liulian visuaalit heijastettuna Teron keholle tekivät vaikutuksen.  Lopun raju strobo sai Teron leijumaan ilmassa. En ole koskaan kokenut vastaavaa.

Igor Stravinskyn musiikissa on jotain hyvin alkukantaista ja syvyyttä. Esityksen ensimmäisessä osasta, maininnan ansaitsevat kaverit, jotka soittivat Stravinskyn sinfoniaorkesterille sävelletyn Petrushkan kahdella haitarilla.