Kumma

On masentavaa, että Darren Aronofskin uusin elokuva The Fountain jäi meillä kokonaan pois teatterilevityksestä, siksi komeaa koettavaa elokuvan audiovisuaalinen anti on. Kaupallinen menestys se tuskin olisi ollut, sillä kyseessä on taide-elokuva joka käsittelee raskaita teemoja ja jonka transendentaalinen kerrontatekniikka tuskin on mieleen niille, jotka lukevat mielummin Matti Nykäsen uusimmat kuulumiset kuin tarttuvat hyvään kirjaan. Avoimen mielen omaaville kyseessä on omaperäinen, koskettava ja palkitseva matka ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Liikutuin puolitoistatuntisen aikana aikana useammin kuin kerran, ja vaikka osan tästä voi toki laittaa herkän olotilani (krapulan) piikkiin, voin todeta että kyseessä on mielestäni vuoden tähän mennessä vaikuttavin elokuva.

Elokuvassa kolme eri aikakautta (1500-luku / nykyisyys / tulevaisuus) nivoutuu yhdeksi eeppiseksi tarinaksi miehen rakkaudesta ja väsymättömästä taistelusta pelastaa rakkautensa kohde. Menneisyydessä konkistadori Tomas ponnistelee löytääkseen elämän puun ja pelastaakseen siten maansa ja kuningattarensa. Nykyajan tiedemies Tommy taas etsii parannusta vaimonsa aivokasvaimeen. Tulevaisuuden visiossa Tom kuljettaa kuolevaa puuta ekosfäärisessä tähtialuksessaan tähtisumu Xibalbaan, jolla on näkyvä rooli myös menneisyyden ja nykyajan tarinoissa. Tarina siirtyy jatkuvasti edestakaisin tarinoiden välillä, vähä vähältä valottaen ja täydentäen juonikulkua, joka vaatii paljon huomiota ja pohdintaa. Paljon jätetään katsojan oman tulkinnan varaan, ja elokuva inspiroi vahvasti erilaisia tulkintoja kuten hyvällä taiteella on tapana.

The Fountainin idea sai alkunsa jo 1999 Aronofskin nähtyä The Matrixin. Hän oli erittäin vaikuttunut Wachovskien hengentuotteesta, mutta samalla alkoi pohtia olisiko enää mahdollista tehdä Sci-Fi elokuvaa jota ei siihen verrattaisi. Alunperin elokuva oli roolitettu Brad Pittille ja Cate Blanchetille, mutta viime hetkellä Brad nosti kytkintä tehdäkseen Troijan. Homma pistettiin yhtiön puolesta jäihin, mutta Aronofskin onnistui parin vuoden päästä saada kasaan puolet alkuperäisestä budjetista ja hommata pääosiin Hugh Jackman kihlattunsa Rachel Weiszin aisapariksi.

Haasteet ja niiden vaikutukset olivat elokuvalle lopulta vain hyväksi, sillä Jackman tekee elokuvassa erittäin vakuuttavan roolityön enkä olisi oikein nähnytkään Bradia hänen tilallaan vaikka diggailenkin miehen näyttöjä etenkin tällaisissa hieman epätavallisemmissa rooleissa. Weisz loistaa hauraana mutta äärimmäisen määrätietoisena ja urheana Izzienä ja päänäyttelijöiden keskinäinen kemia toimii uskottavasti. Myös teknisellä puolella budjetin kutistuminen vain rikasti tuotosta, sillä tietokonetehosteiden sijaan avaruus- ja tähtisumuefektit tehtiin makrokuvaaja Peter Parksin laboratoriossa sekoittamalla eri värisiä ja eri koostumuksen omaavia nesteitä keskenään ja videoimalla kemialliset reaktiot. Saattaa kuulostaa alkukantaiselta, mutta lopputuloksena on ennennäkemättämän hienoja ja orgaanisia mielikuvitusmaisemia, joihin tietokoneella ei olisi edes päästy.

The Fountain poikkeaa edeltäjistään Unelmien Sielunmessusta ja Pistä epälineaarisella kerronnallaan ja monella muullakin tapaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on, kuten päähenkilöiden uhrauksia vaativa ponnistelu saavuttaakseen saavuttamattoman ja erilaisten substanssien eksplisiittisesti kuvattu ja toistuva nauttiminen (lääkkeet Pissä, huumeet Sielunmessussa, elämänpuun kaarna Fountainissa).

Alkuperästään huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan scifi- eikä myöskään rakkauselokuva, vaan tarina kuolemasta ja sen hyväksymisen vaikeudesta; ajaton teema, joka tällä kertaa onnistuttiin vangitsemaan lähes täydelliseen muotoon. 5/5

—

p.s. Sami, kysyit videovinkkejä, tässä sellainen.