PIXAR – 20 vuotta animaatioita

PIXAR – 20 vuotta animaatioita
Taidemuseo Tennispalatsi 30.1. – 27.4.2008

—

Pixar ja etenkin sen keulakuva John Lasseter jatkavat voittokulkuaan uudella Rottatouille leffalla, joka on jälleen askel eteenpäin teknisesti järisyttävän upean ja samalla käsinkosketeltavan uskottavan (ei realistisen, vaan uskottavan) satumiljöön luomisessa valkokankaalle. Leffa on erittäin hyvä, mutta suosittelen ennen DVD:n vuokraamista käymään tarkastamassa Tennarin Pixar-näyttelyn.

John Lasseterin mukaan elokuvaan tarvitaan kolme asiaa: maailma, hahmo, ja tarina. Tämä on myös nyt Helsingissä olevan näyttelyn punainen lanka, ja etenkin hahmojen rakentamisen maailmaan on keskitytty vahvasti. Kun näkee, miten esim. ihmeperheen tarinan pienten sivuhahmojenkin kehittelyyn on teetetty kymmeniä eri versioita kymmenillä eri tekijöillä, muistaa arvostaa sitä valtavaa työmäärää joka on uhrattava näiden hurmaavien tarinoiden työstämiseen valmiiksi elokuvaksi. Hauskaa on myös huomata, että vielä digiaikana perinteiset kuvanveistäjät työstävät hahmot lopulliseen muotoonsa ennen niiden siirtämistä bittitilaan x, y ja z koordinaateiksi ja muiksi häkellyttävän monimutkaisiksi attribuuttien yhdistelmiksi.

Näyttely tarjoaa myös katsauksen Pixarin historiaan ja esillä ovat myös Hra Lasseterin ja Pixarin alkuaikojen tärkeimmät lyhytelokuvat, jotka näyttävät hieman kömpelöstä animaatiosta huolimatta yllättävänkin ajankohtaisilta. Hyvä tarina on toki ajaton. Hauskana kuriositeettina mukana on pari psykedeelisempääkin teosta (muistattehan ne ysärimusavideot jossa pökerryttävä määrä värejä ja geometrisia muotoja vyörytettiin musan tahdissa verkkokalvoille ihan vaan siksi että pystyttiin). Toy Story zoetrooppi on myös nasta, mutta epileptikot varokoot tätä. Tarinankehittelyvaiheeseen olisin kaivannut vielä hieman lisävalaistusta sillä tämä jäi ehdottomasti pienimmälle huomiolle, mutta yhtäkaikki kyseessä on erittäin yleissivistävä paketti kenelle tahansa leffojen/visuaalisten taitojen/tarinankerronnan diggareille.

Vankan tietoruiskeen jälkeen Pixarin rottamainen uutukainen on entistä nautittavampi, kuin illallinen hyvässä ravintolassa, jossa jokaisen ruoan alkuperä juottovasikan nimeä ja sukuhistoriaa myöten kerrotaan pikkutarkasti illallisseurueelle. Lisäksi maltan tuskin odottaa WALL-E elokuvaa, joka esillä olleista otoksista päätellen vie visuaalisen ilottelun jälleen uudelle tasolle – tällä kertaa robottien parissa.

aNarkiAA! (ja enemmän rakkautta) pt.2

Beyond Beats & Rhymes

Kohtuullisen mitäänsanomaton hiphop-dokumentti. Ainoa syy tarkastaa on pari totaalisen vaivaannuttavaa (artisteille) haastattelukohtausta. Dokkarin ohjaaja ei löydä juuri mitään kiinnostavaa näkökantaa juuri mihinkään.

HINTSUSTI MITÄÄN

From London To Brighton

Kengännauhabudjetilla kyhätty pakotrilleri on todella vaikuttavaa katsottavaa. Loppuvaiheessa elokuvaa tunnelma yltyy todella riivaavaksi. Tässä elokuvassa on myös eräs kuumottavimmista pahiksista pitkään aikaan.

TUOTANTOKUSTANNUSTEN ANARKIAA

Black Book

Jos Englantilainen potilas tapahtuisi toisessa maailmansodassa ja olisi hyvä elokuva, se olisi tämä. Verhoevenin elokuva on kaiken hypen arvoinen. Loistavat henkilöhahmot ja mielenkiintoinen juoni. Festareiden paras elokuva?

RAKKAUTTA ELOKUVAAN

Tulossa:

Cocaine Cowboys

Like A Dragon

Dai Nipponjin 

aNarkiAA! (ja ehkä vähän rakkautta) pt.1

Meikäläisen Rakkautta & Anarkiaa- arviot. Arvioitu ytimekkäästi parilla lauseella:

Menneet:

Triangle

Honkkarifilkkojen pitkän lamakauden jälkeen kiinnostavaa rytinää. Loppua kohden päädytään aikamoisiin sfääreihin. Kolmen ohjaajan yhteispeli toimii eikä ole mikään gimmick.

LOPPUA KOHDEN YLTYVÄÄ ANARKIAA JA VÄHÄN RAKKAUTTA

 The Interview

Sienna Miller ja Steve Buscemi intiimissä indierainassa. Buscemi on aina loistava ja Sienna Miller on kaunis.

RAKKAUTTA (EPÄTOIVOISTA SELLAISTA)

This Filthy World

Törkyohjaaja John Watersin muistelu-standuptaltiointi. Jos et ole nähnyt miehen leffoja (eli olet sivistymätön juntti) kaikista jutuista ei saa välttämättä niin paljon irti, mutta kaiken kaikkiaan rattoisa ja rajoja rikkova puolitoistatuntinen.

TAATTUA ANARKIAA JO USEAN VUOSIKYMMENEN AJAN

Zoo 

Mustavalkoinen dokumentti hevosiin sekaantujista. Ei (onneksi) 4D-henkistä banaalia mässäilyä, mutta itselle tuli todella ahdistunut olo. Errol Morrisin manttelinperijä?

SAIRASTA RAKKAUTTA

Freestyle 

Kaltaiselleni hiphop-aktivistille ei tuonut juuri uutta materiaalia tai uusia puolia, mutta jos et tiedä freestylestä mitään niin kannattaa katsoa.

SANOJEN ANARKIAA JA RAKKAUTTA MUSIIKKIIN

Tulossa:

Beyond Beats & Rhymes

From London To Brighton

Black Book

Cocaine Cowboys 

Like A Dragon

Dai Nipponjin 

Sigur Rós ja Rakkautta&Anarkiaa

Minun poiminnat R&A-festareilta. En aio yrittää SamiVn 11 elokuvan maratoonia, vaan muutama leffa riittää. Lisäksi ajattelin käydä fiilistelemässä akustisesti soittavaa Sigur Rosia 30.9. Bio Rexissä.

Black Book

Kuulemma erilainen sotaelokuva – eurooppalainen sotaelokuva, ja ohjaaja on ohjannut myös RoboCopin.

Like a Dragon

Kaikki puhuu Miikestä. On aika käydä katsomassa onko hypessä perää…

Maameren Tarinat

Studio Ghibili  – tarvitseeko sanoa enempää?

A Mighty Heart

Dokumenttimaisesti kuvattu draama lähi-idästä. Kiinnostaa vaikka pääosassa onkin Angelina Jolie.

Sharkwater

Yksi lempinimistäni on “Aquaman”.

The Fountain

On masentavaa, että Darren Aronofskin uusin elokuva The Fountain jäi meillä kokonaan pois teatterilevityksestä, siksi komeaa koettavaa elokuvan audiovisuaalinen anti on. Kaupallinen menestys se tuskin olisi ollut, sillä kyseessä on taide-elokuva joka käsittelee raskaita teemoja ja jonka transendentaalinen kerrontatekniikka tuskin on mieleen niille, jotka lukevat mielummin Matti Nykäsen uusimmat kuulumiset kuin tarttuvat hyvään kirjaan. Avoimen mielen omaaville kyseessä on omaperäinen, koskettava ja palkitseva matka ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Liikutuin puolitoistatuntisen aikana aikana useammin kuin kerran, ja vaikka osan tästä voi toki laittaa herkän olotilani (krapulan) piikkiin, voin todeta että kyseessä on mielestäni vuoden tähän mennessä vaikuttavin elokuva.

Elokuvassa kolme eri aikakautta (1500-luku / nykyisyys / tulevaisuus) nivoutuu yhdeksi eeppiseksi tarinaksi miehen rakkaudesta ja väsymättömästä taistelusta pelastaa rakkautensa kohde. Menneisyydessä konkistadori Tomas ponnistelee löytääkseen elämän puun ja pelastaakseen siten maansa ja kuningattarensa. Nykyajan tiedemies Tommy taas etsii parannusta vaimonsa aivokasvaimeen. Tulevaisuuden visiossa Tom kuljettaa kuolevaa puuta ekosfäärisessä tähtialuksessaan tähtisumu Xibalbaan, jolla on näkyvä rooli myös menneisyyden ja nykyajan tarinoissa. Tarina siirtyy jatkuvasti edestakaisin tarinoiden välillä, vähä vähältä valottaen ja täydentäen juonikulkua, joka vaatii paljon huomiota ja pohdintaa. Paljon jätetään katsojan oman tulkinnan varaan, ja elokuva inspiroi vahvasti erilaisia tulkintoja kuten hyvällä taiteella on tapana.

The Fountainin idea sai alkunsa jo 1999 Aronofskin nähtyä The Matrixin. Hän oli erittäin vaikuttunut Wachovskien hengentuotteesta, mutta samalla alkoi pohtia olisiko enää mahdollista tehdä Sci-Fi elokuvaa jota ei siihen verrattaisi. Alunperin elokuva oli roolitettu Brad Pittille ja Cate Blanchetille, mutta viime hetkellä Brad nosti kytkintä tehdäkseen Troijan. Homma pistettiin yhtiön puolesta jäihin, mutta Aronofskin onnistui parin vuoden päästä saada kasaan puolet alkuperäisestä budjetista ja hommata pääosiin Hugh Jackman kihlattunsa Rachel Weiszin aisapariksi.

Haasteet ja niiden vaikutukset olivat elokuvalle lopulta vain hyväksi, sillä Jackman tekee elokuvassa erittäin vakuuttavan roolityön enkä olisi oikein nähnytkään Bradia hänen tilallaan vaikka diggailenkin miehen näyttöjä etenkin tällaisissa hieman epätavallisemmissa rooleissa. Weisz loistaa hauraana mutta äärimmäisen määrätietoisena ja urheana Izzienä ja päänäyttelijöiden keskinäinen kemia toimii uskottavasti. Myös teknisellä puolella budjetin kutistuminen vain rikasti tuotosta, sillä tietokonetehosteiden sijaan avaruus- ja tähtisumuefektit tehtiin makrokuvaaja Peter Parksin laboratoriossa sekoittamalla eri värisiä ja eri koostumuksen omaavia nesteitä keskenään ja videoimalla kemialliset reaktiot. Saattaa kuulostaa alkukantaiselta, mutta lopputuloksena on ennennäkemättämän hienoja ja orgaanisia mielikuvitusmaisemia, joihin tietokoneella ei olisi edes päästy.

The Fountain poikkeaa edeltäjistään Unelmien Sielunmessusta ja Pistä epälineaarisella kerronnallaan ja monella muullakin tapaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on, kuten päähenkilöiden uhrauksia vaativa ponnistelu saavuttaakseen saavuttamattoman ja erilaisten substanssien eksplisiittisesti kuvattu ja toistuva nauttiminen (lääkkeet Pissä, huumeet Sielunmessussa, elämänpuun kaarna Fountainissa).

Alkuperästään huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan scifi- eikä myöskään rakkauselokuva, vaan tarina kuolemasta ja sen hyväksymisen vaikeudesta; ajaton teema, joka tällä kertaa onnistuttiin vangitsemaan lähes täydelliseen muotoon. 5/5

—

p.s. Sami, kysyit videovinkkejä, tässä sellainen.

Elokuva-arvausleikki!

Arvausleikki – mistä elokuvista yllä olevat  kuvat on otettu?
Arvauksia voi heittää vaikka ei kaikkia tietäisikään esim. 1. Star Wars ja 8. Thelma&Louise.  Numerointi ylärivistä alaspäin 1,2,3 jne.

Eniten oikeita nopeimmin (tuomarointiperusteet täysin puolueellisia) voittaa jotain kivaa!

Koyaanisqatsi

Minkä elokuvatrilogian elokuvien tuottajina ovat olleet Francis Ford Coppola, George Lucas ja David Soderbergh?

No, Qatsi-trilogian, johon kuuluu elokuvat Koyaanisqatsi (1982), Powaqqatsi (1988), Naqoyqatsi (2002), tietysti.
(Itse en tiennyt tästä trilogiasta mitään ennen kuin Juuso Helander lainasi pätkät minulle automatkalla käydyn elokuvakeskustelun pohjalta.)

Godfrey Reggion ohjaamat dokumenttielokuvat on ehkä erikoisimpia kokopitkiä elokuvia, joita olen saanut käsiini vähään aikaan. Jos pidät elokuvien kuvituskuvista, siis niistä pätkistä joissa tuulii heiluttaa pellon viljaa tai pilvet lipuvat kesätaivaalla, tai sitten niistä hidastuskuvista joissa raketin moottorit puskevat lähtöliekkejä tai purettavat talot räjähtävät tuhkaksi, niin pidät myös näistä elokuvista. Elokuvissa ei ole vuorosanoja, eikä näyttelijöitä. Elokuvista sen sijaan löytyy kuvituskuvaa puolentoista tunnin ajan vahvan musiikin säestämänä. Ja hienoa kuvaa löytyykin. Ja hienoa musiikkia.

Täytyy tunnustaa, että olen katsonut vasta ensimmäisen mutta aion katsoa lähipäivinä kaksi muutakin. Vaikutuksen minuun teki ihmisten kuvaus ja kuvakulmat yleisesti, maisemat, Philip Glassin hieno musiikki ja leikkaus. Leikkaus kahdeksan kaistaisesta rullaportaikosta puskevasta ihmismassasta kahdeksan kaistaiseen makkarapötkökoneeseen, josta puskee makkarapötköjä on jotain ihmeellistä. Kuvakulmat Koyaanisqatsissa on parhaimmillaan taidetta. Jonkin verran ajan hampaan jäljet näkyvät erikoistehostekohdissa, joissa nopeutettuna kuvataan esimerkiksi kaupungin liikennettä.

Koyaanisqatsissa on tarina ja tämän kaksi eri osaa. Ensimmäisen osan kaunis jylhä luonto vaihtuu hitaasti teollisen metallisiin maisemiin ja ihmisten muurahaispesämäiseen eloon New Yorkissa.  Elokuvan nimi tarkoittaa Hopi intiaanien kielellä “If we dig precious things from the land, we will invite disaster.”  

Disclaimer: Jos et voi sietää taide-elokuvia älä missään nimessä turhauta ja tylsistytä itseäsi kuoliaaksi Qatsi trilogian parissa.

Babel

Elokuva on taulu. Ja näitä tauluja on tietenkin erilaisia, mutta on taideteoksissa usein jotain samaakin. Yleensä elokuvan alussa tehdään kehys ja sitten sen sisään maalataan itse teos. Kehys on usein alustus jossa jotkin tapahtumat määrittelevät mitä päähenkilö tulee tekemään elokuvassa –  yrittääkö hän saada rosvon kiinni, löytää arteen, voittaa naisen rakkauden tai vaikka pelastaa maailman.

Babel on taulu. Babel on erittäin hyvä taulu. Babelissa ei ole kehystä, mikä on loistavaa. Alejandro González Iñárritun ohjaamassa elokuvassa ei määritellä edellämainitun kaltaisesti jotain juonirunkoa ja näin kerrota katsojalle mitä leffassa tulee tapahtumaan. Itseasiassa elokuvassa ei edes ole päähenkilöä, saati sankareita tai pelastettavaa maailmaa. Pidän siitä ettei katsojaa johdatella vaan annetaan mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun ja babelissa katsojalle annetaankin paljon ajateltavaa. Se on kertomus vaikeista tilanteista ja kuinka ihmiset toimivat niissä niin kovin eri tavalla. Se on myös kertomus rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kertomukset sijoittuvat USA:n, Meksikoon, Japaniin ja Marokkoon.

Alejandro González Iñárritun kuvaukset näistä eri maista ovat erittäin aitoja ja kliseettömiä. Musiikki on loistava ja näyttelijät taas loistavasti castattu. Varsinkin Rinko Kikuchi kuuromykkänä japanilaisena tyttönä ja kaikki lapset ovat olleet löytöjä. Taas sanalla tarkoitan tietenkin Iñárritun edellisiä elokuvia 21 Grams ja Amores perros, joista jälkimmäisessä tässäkin elokuvassa esiintyvä Gael García Bernal loisti ja joista ensimmäisessä Cathrine Zeta-Jones tekee vähiten inhoamani roolisuorituksen. Babel on mielestäni yksi vuoden 2006 parhaita elokuvia.

It’s all gone Pete Tong

kuva: Sophie Laslett

Aika ajoin törmäät sattumalta elokuvaan, joka saa sinut pohtimaan, millaista elämä olisi, jos olisit merkittävällä tavalla erilainen kuin nyt – jos sinulta esimerkiksi puuttuisi kyky, jota suurin osa ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä . ‘It’s all gone Pete Tong’ on sellainen elokuva.

Vähänkin klubikulttuuria tuntevat voivat jo elokuvan nimestä päätellä, että kansainvälisen (lähinnä trance-) teknoskenen alueella liikutaan, ja missäs muuallakaan kuin kokaiinin- ja tissinhöyryisellä Ibizan saarella. Nimestään huolimatta elokuva ei kerro Pete Tongista, eikä sen puoleen kenestäkään muustakaan todellisesta maailmanluokan DJ:stä, joita filkan edetessä tosin nähdään kommentoimassa päähenkilön vuoristoratamaista uraa lukuisissa tv-haastatteluissa. Elokuvan keskiössä sekoilee Frankie Wilde -niminen fiktiivinen DJ-suuruus, joka on uransa huipulla: setit vetävät kansaa, ruotsalaiset blondit roikkuvat hihoissa ja psykedeeliset mömmöt elävöittävät muutamat muutoin tylsät hetket. Bile-eliön taivaaseen ratkeaa kuitenkin rako, kun taukoamattoman metelin nakertamat kuulohermot alkavat rykiä ja keikkojen heitto ei suju enää entisellä sykkeellä. Kun levyn tekokin tyssää tapaturmaan ja vaimo lähtee frendin matkaan (muutama kohtaus sen jälkeen kun on vannonut pysyvänsä rinnalla ikuisesti), on mies painettu surutta ketoon ja itsetuhovietti alkaa viemään Frankie-Boyta talutusnuorassaan.

Seuraa perusjuoneltaan melko tyypillinen ‘vaikeuksien kautta voittoon’ -kertomus, joka Hollywoodissa tuotettuna olisi tappanut kilpikonnankin tylsyyteensä ja vaipunut auttamatta helvetin ylemmille piireille muiden tusinaleffojen seuraksi. Onneksi näin ei ole tässä tapauksessa. ‘Pete Tong’ ampuu olohuoneeseen täyslaidallisen riipaisevaa mutta hersyvän hauskaa mustaa huumoria, ilmiömäisiä näyttelijäsuorituksia (etenkin Paul Kaye Wildena on yksinkertaisesti mahtava), upeasti kuvattuja huumesekoiluja ja pistämätöntä musiikillista tyylitajua (niin tanssiosastolla kuin soundtrackilla muutenkin). Leffassa on lisäksi ajattelun arvoista sanomaa ja vaikka se onkin luokiteltu komediaksi, on se yhtä paljon koskettava kuin humoristinen.

Leffan ehdottomiin huippukohtiin kuuluu kaamea kokaiinimäyrä, jonka kaltaisen otuksen voi helposti kuvitella kuuluvan monen addiktin painajaiskuvastoon. Ibizan saari on karuudestaan huolimatta piristävää taustaa elokuvalle, etenkin näin kaamoksen syvimmässä sylissä.

2000-luvun brittikomedioiden ehdotonta kärkeä, mutta ehkä marginaaliseksi klubikulttuuriksi leimautumisen takia unohdettu helmi. Suosittelen kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautuneisuuteen puuttumatta.

p.s. Mikäli mahdollista, kuuntele elokuva hyvillä kuulokkeilla: miksauskohtaukset kuulostavat tällöin siltä kuin olisit itse dekeillä. Pieni mutta merkittävä kokemusboosteri.

Chinjeolhan geumjassi

Lady Vengeance on elokuva jonka kansi lupaa hyvää. Tiedättehän ne elokuvafestivaalien palmun- tai laakerinlehdet, joilla elokuvalaatikot voivat koreilla vuokraamon hyllyssä. Lady Vengeancen tapauksessa laakerilehtien välissä luki vieläpä “voittaja”,  joten se ei voi olla huono elokuva. Sitä paitsi keltainen kansi jossa nahkasaappainen nainen roikottaa isoa revolveria näyttää ihan Kill Billin kannelta.

Elokuva on keskinkertainen. Joku varmaan lähettää minulle nyt hate-mailia, koska Chan-Wook Park on äärimmäisen arvostettu ohjaaja, jonka saavutuksiin kuuluu mm. Cannesin voittanut Oldboy. Oldboy on toinen osa trilogiassa johon myös tämä elokuva kuuluu – Mr. Vengeance, Oldboy, Lady Vengeance.

Chan-Wook Parkin lahjakkuus tulee esille runollisessa kuvakerronnassa. Jokainen elokuvan kuvakulma on kuin taideteos. Silti, hieno kuvaus ja ajoittainen loistava musta huumori eivät tee tästä elokuvaa. Materiaalista olisi saanut superhienon lyhytelokuvan, mutta tarinasta ei ole kokopitkäksi elokuvaksi. 

Lady Vengeancessa kerrotaan naisvangeista ja naisvangin kostoreissusta. Leffassa naiset hakkaavat toisiaan, hakkaavat miehiään ja suhtautuvat seksiin välinpitämättömästi. En tiedä, mutta ehkä Koreassa naisten roisi käytös on rajoja rikkovaa tai ravisuttavaa, mutta länsimaalaisessa viihteessä naisten valtaistaminen on jo nähty, eikä siinä ole mitään uutta tai erikoista. Täällä miehiä vedätään turpaan mukavan usein. Viimeksi nyrkkeinä ovat toimineet Uma, Angelina ja tusina muuta.

Kaunista katsottavaa ja ajoittaista mustaa huumoria: 8-/10

Tunnustuksia

Joo, en tiedä sarjakuvista juuri mitään. Pidän Sika-hahmosta kyllä.

Tunnustan siis, että American Splendor tai Harvey Pekar eivät siis soittaneet mitään kelloja, enkä ollut kuullut uudesta (näistä molemmista kertovasta) elokuvasta mitään. No ehkä nimen. Kööpenhaminalaisesta Blockbusterista American Splendor kuitenkin tarttui mukaan ihan vain Paul Giamattin takia, sillä Sideways-suoritus ei jätä edelleenkään rauhaan. Toki myös sen vuoksi, että kyseinen “elokuva”vuokraamo ei tarjonnut sunnuntai-iltana juuri muuta kuin Jennifer Anistonin “romanttista, koskettavaa ja samalla hulvatonta komediaa” tai ruotsalaista vampyyrielokuvaa. American Splendor it is.

Voi, että kannatti! American Splendor kipusi vauhdilla suosikki-elokuvieni sarjaan ja hymyilyttää vielä tänäänkin. Lisäksi matka käy hankkimaan uusimman American Splendorin (muille sivistymättömille: siis perin hehkutettu sarjakuva), sillä tottahan on, että todellinen Harvey Pekar -fani olisi saanut tästä elokuvasta minua enemmän irti. Täyttämään sivistyksen aukkoa siis.

Ensinnäkin elokuva on aivan loistavasti tehty. Ilmeisesti ennen vahvasti dokumenttien parissa työskennelleet ohjaajat Shari Springer Berman  ja Robert Pulcini ovat kyllä saaneet aikaan mainion ja sarjakuvan maailmalle uskollisen elokuvan, joka on kyllä dokumentti, mutta samalla jotain ihan muuta. Harvey Pekaria esittävä Giamatti on kerrassaan mainio, tosin toki elokuvassa on mukana myös ihan oikea Harvey Pekar, sekä tietysti sarjakuvasankari Harvey Pekar. Niin, ja kuten elokuvassa todetaan, Pekarin kotikaupungissa Clevelandissa asuu myös tällä hetkellä toinenkin Harvey Pekar. Niin, keitä nämä Harvey Pekarit oikein ovat? Myönnän, sekavaa, mutta katsokaahan itse.

American Slendor on hämmentävä, koska sarjakuva, dokumentti ja itse elokuva sekoittuvat mitä parhaimmalla tavalla. Mistäpä sitä todellisuudesta ottaisikaan selvää. Joka tapauksessa elokuva, joka ihastuttaa aivan poikkeuksellisella tavalla. Kun Harvey Pekarin ensitreffit päättyvät neitiseuran oksennukseen, jostain syystä omassa mahassakin alkoi velloa. Elokuvaa jatkettiin siis, kun Joyce ja minä olimme saaneet pitää hetken seuraa vessan kaakeleille. Kirotut katkaravut.

Joka tapauksessa, katsokaa ja kiittäkää. Minä olen täysin haltioitunut.

Casino Royale: Bondin venäläistä rulettia

Kauhunsekaisin tuntein menin katsomaan uutta Bondia.

James Bond on nimittäin yksi elämäni tärkeimmistä populaarikulttuurin hahmoista ja muovannut myös ihanneihmiskuvaani. Muistan ala-asteella kuinka upeaa oli katsoa koulupäivän jälkeen nauhalta Sean Conneryn ja Roger Mooren Bondeja. Nuorelle pojankoltiaiselle agentin elämä vaikutti upeimmalta ammatilta mitä maa päällään voisi kantaa.

Kysymykseen Sean Connery vai Roger Moore, en ota kantaa. Sean Connery on uskollisempi Ian Flemingin kirjoille, mutta toisaalta Roger Moore vei karismallaan Bondeja humoristisempaan suuntaan. Muita Bondeja en viitsi edes kommentoida. Paitsi, että Timothy Dalton on huonoin kaikista ja loput myös heikkoja.

Enter the Casino Royale.

Elokuva oli pettymys Bond-elokuvana. Elokuvana itsessään se oli hyvä, jopa yksi vuoden parhaista toimintaelokuvista. Bondit ovat nimittäin minulle populaarikulttuurin Big Maceja. Maistuvat aina hyvälle, mutta eivät koskaan yllätä. Uuteen Bondiin oli yritetty tuoda uusia vivahteita, jotka osaltaan onnistuivat. Toisaalta jos haluaa uudistaa tällaisen kulttihahmon pitää mennä

Kirjaa lukematta täytyy sanoa, että muistikuvat elokuvan tapahtumista etukäteen olivat hatarat. Niitä eivät yhtään paranna edellisen Casino Royalen filmatisoinnin näkeminen. David Niven Bondina, Peter Sellers konnana ja mukana menossa myös Orson Welles! Kuulostaa loistavalta, mutta todellisuudessa on ylipitkää happoista sekoilua. Täten olin lähes avoimin mielin katsomassa elokuvaa. Vaikkakin Daniel Craig ei vastaa minun näkemystäni Bondista ollenkaan.

Uusi Bond pala palalta

Aloitus: Täysin vääränlainen Bond-aloitus. Bond-elokuvien tulee alkaa täysin elokuvaan liittymättömällä takaa-ajokohtauksella. Sinänsä tyylikkäästi toteutettu film noir-henkinen aloitus ei kuulu Bond-elokuvaan. Jotain asioita maailmassa pitää olla pyhiä. Alkutekstien jälkeinen taidokkaasti toteutettu Parkour-takaa-ajokohtaus yrittää hyvittää tökeröä alkua, mutta olen jo petetty. Sinänsä

Tunnari: Alkutekstien visuissa oli hyvää bond-henkeä, mutta tunnari on aivan kestämätön. Ehkä paskin bond-tunnari koskaan. Chris Cornell on joskus tehnyt hyviäkin biisejä (Soundgardenin kanssa), mutta Bond-tunnariksi hoilotus on pliisu, mitäänsanomaton ja munaton (add your favorite paska-adjective here). Älkääkä puhuko mistään nykyajasta mitään. Tina Turnerin Goldeneye on täysiverinen Bond-tunnari joka on tehty 90-luvulla, jossa on juuri oikeanlaista mahtipontisuutta. Kamalaa!

Pahis: Verta itkevä Le Chiffre (Mads Mikkelsen, Pusher II) jatkaa Blofeldin jalanjäljissä legendaarisena Bond-pahiksena. Häiriintynyt, väkivaltainen mutta kuitenkin pikkaisen ressukka. Olisin toivonut hänelle vielä Oddjob tai Jaws-henkistä aisaparia.

Naiset: Anteeksiantamatonta! Bond muhinoi vain yhden naisen kanssa elokuvassa kunnolla. Ehkä poliittisen korrektiuden aikakaudella tehdyissä Brosnan-ydinjätteissä tällainen on ennen tapahtunut, mutta muuten ennenkuulumatonta. Bond-kaunokaiset ulkonäöltäänkin elokuvien keskitasoa. Eva Green on paljon kuumempi tapaus vaikkapa Dreamerseissa. Ursula Andress ja Grace Jones eivät ole kohdanneet vielä voittajiaan kuumimpina bond-kaunottarina.

Itse Bond: Positiivinen yllätys! Daniel Craig hoitaa leiviskänsä huolella. Pientä miinusta loppupuolen tunteilusta, joka ei kuulu Bondin tyyliin. Ne, ketkä sanovat, että se liittyy Bondin kehittymiseen ihmisenä, ovat väärässä. Bond on täydellinen olento, ei mikään ihminen eikä hänen kuulu kehittyäkään ihmisenä. Lakoniset kommentit, itsevarma asenne, tyylikkäät asusteet ja pettämätön tyylitaju tilanteessa kuin tilanteessa luonnistuvat Craigilta sujuvasti. Bondiksi Craig tosin on liian vaalea, lihaksikas ja karvaton, mutta hyväksyttäneköön. Ehkä tämä on sitä nykypäivää.

Itse juoni: Pitkitetty loppua kohden. Muuten juuri sellainen kuin Bond-elokuvan kuuluukin olla. Matkustetaan mantereelta toiselle, romutetaan autoja ja lahdataan ihmisiä. Kuten nimestä voi ounastella elokuvassa pelataan myös pokeria. Itse en kovinkaan kummoinen korttihai ole, mutta pokerikohtaukset kuvattu ihan hyvin. Eriskummallisten kojeiden vähäisyys on miinusta. Tällä kertaa mieleen jäi oikeastaan vaan auton kautta toimiva ensiapuvälineistö.

Kaiken kaikkiaan menee Timothy Daltonin ja Brosnanien Bondien ohi, mutta 60- ja 70-luvun mestariteoksiin on vielä paljon matkaa. Daniel Craig saa luvan jatkaa, mutta vetistelyt on tulevissa elokuvissa jätettävä pois. Bond ei ole ihminen. James Bond on 007.

Värisuora.

Julkaistu alunperin: Pimp My Content HKI

Pinnan Alla -elokuvafestivaali 9-10.12. Bio Rexissä

Bio Rex vetelee viimeisiään, koska ravintoloitsija Seppo “Sedu” Koskinen on ostanut teatterin ja muuttaa sen ravintolaksi. Nyt on hyvä lähteä fiilistelemään teattereista hienointa. Kannattaa muuten katsoa Miemo Penttisen hienot kuvat kinostalgia kuvat Helsingin vanhoista teattereista Flickr:stä.

Bio Rexiin on tulossa erittäin mielenkiintoinen (varoitus: kirjoittaja on seonnut sukellusjuttuihin) ja Suomessa ennen näkemätön pelkästään vedenalaisiin elokuviin keskittyvä kaksipäiväinen Pinnan Alla festivaali.

6 € per näytös / 30 €, 2 päivää

Olen menossa.

Ohjelmisto:

9.12. LAUANTAI

KLO 15.00: LIUKU SYVYYKSIIN (Suomi 2005) Ohjaus: Ari Heinilä
Liuku syvyyksiin kertoo vapaasukeltaja Topi Lintukankaasta, joka ensimmäisenä ihmisenä maailmassa sukelsi yli 60 metrin syvyyteen ilman hengityslaitetta, räpylöitä tai muita apulaitteita. Visuaalisesti huikaiseva dokumentti kertoo millä keinoilla Lintukangas pyrkii mielen ja kehon täydelliseen hallintaan ja kohti uusia syvyyksiä. Dokumentti voitti Prix Planete Thalassa palkinnon World Festival of Underwater Pictures festivaalilla, jota pidetään maailman tärkeimpänä vedenalaisen elokuvan festivaalina. (52 min)
TEKIJÄVIERAILU: Liuku syvyyksiin -dokumentin jälkeen tuottaja Marko Röhr ja vapaasukeltaja Topi Lintukangas kertovat dokumentin synnystä.

KLO 16.15: VEDENALAINEN ISLANTI (Suomi 1997) Ohjaus: Marko Röhr
Kuvausryhmä vie katsojan Euroopan viimeiselle tutkimattomalle alueelle: Islannin ainutlaatuiseen vedenalaiseen maailmaan. Kiehuvien vesien geysireiden ja kristallinkirkkaiden järvien lisäksi dokumentti sukeltaa jäävuorten alle, mannerlaattojen välisiin maanrepeämiin ja syviin luolastoihin. Dokumentin elämän syntyä pohtivan spiikin on kirjoittanut Antti Tuuri, joka on läheisesti perehtynyt Islannin muinaisiin saagoihin. (52 min)

KLO 17.30 HYPPÄÄJÄ (Suomi 2000) ja KROOLI (Suomi 2004) Ohjaus: P.V. Lehtinen
Hyppääjä on hymni uimahyppäämiselle ja liikkeen estetiikalle. Elokuvan keskipisteenä on Helge Wasenius (s.1927), uimahyppyjen grand old man, pellehyppääjä ja lajinsa värikäs huimapää. Elokuva on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisestä, urheilun kauneimmasta muodosta. (21 min) Krooli on visuaalinen ja herkän runollinen tarina uimarin suhteesta veteen. Nuori kilpauimari Sirja Luomaniemi kohtaa mielikuvissaan maailman nopeimman naisuimarin ja kisaa häntä vastaan. “Uiminen on kuin tekisi ikuista matkaa – eikä ikinä saapuisi perille.” (26 min)

KLO 20.00 TAISTELUSUKELTAJAT (Suomi 2006) Ohjaus: Dennis Hamro-Drotz
Taistelusukeltajat-dokumentti vie katsojat ensimmäistä kertaa Suomen historiassa seuraamaan merivoimien salaisimman joukko-osaston koulutusta. Dokumentti seuraa yli vuoden ajan nuorten sukelluskurssille valittujen varusmiesten suurta haastetta. Elokuva näyttää miten sukeltajia koulutetaan tehtäviin, joita on aikaisemmin totuttu näkemään vain action-elokuvissa. (93 min)

10.12. SUNNUNTAI

KLO 14.30 MEREN SININEN (Iso-Britannia ja Saksa 2003) Ohjaus: Alastair Forthergill, Andy Byat ja Martha Holmes
Meren Sininen on luonnon oma jännitysnäytelmä, jonka näyttämönä toimivat maailman valtameret pinnasta aina syvimpään pohjaan saakka. Elokuvan maalauksellista kuvakerrontaa rytmittää Berliinin filharmonikoiden esittämä ja George Fentonin säveltämä musiikki. Lähes runollisena kertojaäänenä kuullaan veteraaninäyttelijä Sir Michael Gambon. Elokuva on paljon enemmän kuin perinteinen luontodokumentti, se on kokonaisvaltainen elämys, jollaista on vaikea kuvailla kokematta sitä itse. (Kesto 92 min)

KLO 16.15 BELUGA MAITOVALAAT AJAN VIRRASSA (Suomi,Kanada ja Venäjä 2002) Ohjaus: Patricia Sims
Ihmisellä ja maitovalaalla on takanaan yli 6000 vuotta yhteistä historiaa. Valaat ovat olleet mm. osa vanhaa Karjalaista kulttuuria. Vienanmerellä ja Arktisessa Kanadassa kuvattu dokumenttielokuva on sukellus maitovalaiden maailmaan, nykyaikaiseen valastutkimukseen sekä valaiden merkitykseen ihmisille eri kulttuureissa. (52 min)

Caché – Kätketty

Ranskaa ne ainakin puhuivat, mutta en muista oliko se sittenkin itävaltalainen elokuva. Hyvä se oli. Jos pitää hitaasta kuvauksesta ja elokuvista jossa saa ajatella, niin Caché on loistava vuokraus. Vuokraus nimen omaan, koska tuotos taitaa olla viime vuodelta (2005). Cache on voittanut Cannesissa ja muillakin elokuvajuhlilla palkintoja ainakin parhaasta miespääosasta ja ohjauksesta. Ei mikään yllätys, sillä leffa on juuri sen tyyppinen joista kulttuurikriitikoiden olettaisi diggaavan. Hitaita kuvakulmia, ilmeikkäitä kasvokuvia ja ei muusiikkia (!) 

Nykyään niin harvat elokuvat on ennalta-arvaamattomia, mutta Cachessa vielä lopputekstien vyöryessä on mielessä “mitä helvettiä?”

Niin, ja elokuvaan kuuluu yksi hätkähdyttävimmistä kohtauksista pitkään aikaan: “halusin että olisit paikalla.”

Kouluarvosanoilla: 9-