Perin paska maa

Olen aina pitänyt KOM-teatterin esityksistä. Niissä on jotain hyvin “komilaista”, kokeilevaa ja rehellistä. Kutsu kuuden minuutin varoitusajalla katsomaan Samuli Reunasen ohjaamaa Loppukilpailua oli siis lysti yllätys.

Loppukilpailu kertoo pikajuoksusta, unelmista, pakkomielteistä, takapajuisuudesta ja elämän haasteista periferiassa. Mainiot ainekset, varsinkin kun Kiureli Sammallahden hanurin soitto kulkee läpi esityksen ihastuttavasti. Myös roolisuoritukset ovat hienoja, tosin Marja Packalénin kertoja-koira on välillä aivan liian satutätimäinen ja sen takia ärsyttävä. Mainittava on, että tarinan keski-ikäistä pariskuntaa esittävät Sari Mällinen ja Pekka Valkeejärvi ovat aivan ihanan hirtehisiä. Tappavamman mustaa huumoria saa hakea.

Hyvistä aineksista huolimatta näytelmän loputtua kiukutti. Kiukutus johtui siitä, että jälleen kerran jossain päin Suomea meni kaikki aivan päin helvettiä. Kun kaikki sitten meni ihan päin helvettiä niin sitten ryypättiin, tapettiin, ammuskeltiin ja loukattiin. Kysymyshän on ihan mielentilasta. Minä olen nähnyt nyt ihan liikaa tarinoista maasta, jossa kaikilla on paha olla ja kamaluudet kulkevat ketjussa. Tottakai kurjuutta on ja yhteiskunnallinen kritiikki on terveen yhteiskunnan merkki, mutta näkökulman ei aina tarvitse olla läpitunkevan murheellinen. Lohduttoman negatiiviset viritykset alkavat hiljalleen kyllästyttää. Hei, pahassa, paskassa maassa olisi nyt kevät tulossa.

Tunnustuksia

Joo, en tiedä sarjakuvista juuri mitään. Pidän Sika-hahmosta kyllä.

Tunnustan siis, että American Splendor tai Harvey Pekar eivät siis soittaneet mitään kelloja, enkä ollut kuullut uudesta (näistä molemmista kertovasta) elokuvasta mitään. No ehkä nimen. Kööpenhaminalaisesta Blockbusterista American Splendor kuitenkin tarttui mukaan ihan vain Paul Giamattin takia, sillä Sideways-suoritus ei jätä edelleenkään rauhaan. Toki myös sen vuoksi, että kyseinen “elokuva”vuokraamo ei tarjonnut sunnuntai-iltana juuri muuta kuin Jennifer Anistonin “romanttista, koskettavaa ja samalla hulvatonta komediaa” tai ruotsalaista vampyyrielokuvaa. American Splendor it is.

Voi, että kannatti! American Splendor kipusi vauhdilla suosikki-elokuvieni sarjaan ja hymyilyttää vielä tänäänkin. Lisäksi matka käy hankkimaan uusimman American Splendorin (muille sivistymättömille: siis perin hehkutettu sarjakuva), sillä tottahan on, että todellinen Harvey Pekar -fani olisi saanut tästä elokuvasta minua enemmän irti. Täyttämään sivistyksen aukkoa siis.

Ensinnäkin elokuva on aivan loistavasti tehty. Ilmeisesti ennen vahvasti dokumenttien parissa työskennelleet ohjaajat Shari Springer Berman  ja Robert Pulcini ovat kyllä saaneet aikaan mainion ja sarjakuvan maailmalle uskollisen elokuvan, joka on kyllä dokumentti, mutta samalla jotain ihan muuta. Harvey Pekaria esittävä Giamatti on kerrassaan mainio, tosin toki elokuvassa on mukana myös ihan oikea Harvey Pekar, sekä tietysti sarjakuvasankari Harvey Pekar. Niin, ja kuten elokuvassa todetaan, Pekarin kotikaupungissa Clevelandissa asuu myös tällä hetkellä toinenkin Harvey Pekar. Niin, keitä nämä Harvey Pekarit oikein ovat? Myönnän, sekavaa, mutta katsokaahan itse.

American Slendor on hämmentävä, koska sarjakuva, dokumentti ja itse elokuva sekoittuvat mitä parhaimmalla tavalla. Mistäpä sitä todellisuudesta ottaisikaan selvää. Joka tapauksessa elokuva, joka ihastuttaa aivan poikkeuksellisella tavalla. Kun Harvey Pekarin ensitreffit päättyvät neitiseuran oksennukseen, jostain syystä omassa mahassakin alkoi velloa. Elokuvaa jatkettiin siis, kun Joyce ja minä olimme saaneet pitää hetken seuraa vessan kaakeleille. Kirotut katkaravut.

Joka tapauksessa, katsokaa ja kiittäkää. Minä olen täysin haltioitunut.

Paha, pahempi, pahin

Kauhistuttaa, puistattaa, pelottaa ja tuntuu perin todelta. Q-teatteri ja Paha tahto.

Missattuani edelliset Q-teatterin ylistetyt tuotokset päätin tarmokkaana olla paikalla, kun Paha tahto esitetään. Odotukset olivat taivaissa erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin Ryhmäteatterin uusimman tarjoileman pettymyksen jälkeen oli saatava hyvää teatteria paikkaamaan haavoitettua sielua. Toiseksi Tommi Korpelan ja Jani Volasen näkeminen lavalla (ja vielä yhdessä) lupaa aina hyvää.

Alussa vavisutti, lopussakin vavisutti. Paha tahto on nimensä mukainen, paljon on pahaa. Tahdosta en olisi ihan varma, ennemminkin tahdottomuudesta. Miksi pahoja asioita tapahtuu? Niitähän tapahtuu kuitenkin joka päivä. Tekevätkö pahoja asioita pohjimmiltaan pahat ihmiset vai sittenkin voimattomat, sairaat yksittäistapaukset? Mikä nyt edes on pahuus. Määrittääkö sen lopputulos vai pelko. Teksti on mainio, arvattava kyllä, mutta kai sitä on ajoittain pahuuskin.

Tommi Korpela on tietysti loistava. Jani Volanenkin on sitä. Loistavia ovat myös muut näyttelijät, erityisesti Pirjo Lonka, josta pidän joka kerta aina hieman enemmän. Jokaisella näyttelijällä on kaksoisrooli, sillä tapahtumat kulkevat kahdessa ajassa, käsitellen pahuutta eri näkökulmista. Yhdistävä tekijä on se, ettei pahuus väisty ihmisyyden tieltä. Veri ja sylki roiskuu, kammottavuudet heitetään kasvoille. Esitys vangitsee.

Pahuutta on käsitelty paljon. Silti Q-teatterin pahuus tulee jotenkin harvinaisen lähelle. Luultavasti osansa on teatterin intensiteetillä, sillä saman näkeminen valkokankaalta ei saisi kääntämään katsettaan yhtä herkästi pois. Nopeatahtisen ja visuaalisen esityksen jälkeen ei ole pahuudesta luonnollisestikaan viisaampi. Sitä totisesti on, mutta mistä se lopulta sikiää.