Yrjö Kukkapuro ja SAUMA – Design Museo

Onpa hienoa – voisi ajatella joku joka pitää tuoleista. Minä en. Minä ajattelin, että Yrjä Kukkapuron näyttely oli ehkä tylsin näyttely ikinä, mutta en olekaan mikään tuolien ylin ystävä. Toisaalta ehkä sain mitä tilasin, Design Museon Yrjö Kukkapuron näyttelyssä on esillä nimittäin melkeimpä pelkästään tuoleja. 60-luvun tuoleja, 70-luvun tuoleja, 2008 vuonna suunniteltuja tuoleja, bambuisia, metallisia, mustia, valkoisia ja värikkäitä tuoleja. Näyttelyn vetonaulana tietysti Karuselli tuoli, jonka selkää tasaisesti syleilevän mallin Kukkapuro sai aikaiseksi istumalla katiskaan ja kipsaamalla selkänsä muodon sen jälkeen tuolin muotiksi.

[18.1.-6.4.2008 Yrjö Kukkapuro - huonekalusuunnittelija, Design Museo, 7€ aikuiset]

Museon alakerrassa oli sattumalta toinenkin näyttely: 18.1.-2.3.2008 SAUMA (Design as Cultural Interface). SAUMA näyttely miellytti kaikin puolin vaikka olikin suhteellisen suppea. Esillä oli Suomalaista muotoilua laajalti ja uusia kykyjäkin. Hienoa, että meillä on museon yläkertaan laittaa esille sellaisia nimiä kuin Yrjö Kukkapuro ja alakerta täynnä lupaavia uusia lahjakkuuksia.

SAUMA näyttelystä Design Museo kertoo näin: “SAUMA-näyttely esittelee suomalaista ajankohtaista innovatiivista muotoilua kansainväliselle yleisölle. Korkeatasoisen suomalaisen muotoilun pitkän perinteen jatkumosta näyttelyyn valituissa esineissä lähestytään uudella tavalla käytettävyyttä ja käyttökokemuksia sekä muotoiluprosessia. Esineissä testataan mukana kuljetettavuutta, tunnistuskykyä ja tapoja, joilla me navigoimme urbaanissa ympäristössämme. Niissä taiteen ja muotoilun välinen raja hämärtyy.”

Ilmaista taidetta, osa II: Bremer

Tämän ilmaisen taiteen näyttelyn ovat varmaan kaikki jotka vähänkään liikkuvat jo nähneet. Taidemuseo Tennispalatsin Oi maamme! -näyttely on levittynyt Lasipalatsin aukiolle Helsingin Juhlaviikkojen ajaksi eli vielä hetkeksi. Aukiolla on nähtävillä Ismo Höltön ja Stefan Bremerin valokuvia. Bremerin uusi teossarja Tennispalatsin Taidemuseon mukaan haastaa katsojan arvioimaan tulevaisuutta ja sotilaallisen konfliktin mahdollisuutta Suomessa. Minusta kuvat on jollain tapaa keskeneräisiä, eivätkä herätä juuri tunteita.

Ilmaista taidetta, osa I: Tamara Piilola

Lasipalatsin näyttelytilassa on esillä Tamara Piilolan pieni näyttely 9.9 asti. Näyttelyssä on hauska kokoelma elokuvien innoittamia maalauksia, Piilolan Death, Love, God sarjasta. Näyttely on niin pieni, että sen kerkiää vilkaista vaikka ohikulkumatkalla. Helppoa, hauskaa ja ilmaista. 

Robert Doisneau – Taidemuseo Tennispalatsi

Mustavalkoista ranskalaista nostalgiaa 1900-luvulta tarjolla Tennnispalatsin taidemuseon Robert Doisneau retrospektiivivalokuvanäyttelyssä.

Valtaosa näyttelyn kuvista kertoo Pariisin ja pariisilaisten jokapäiväisestä elämästä dokumentaariseen tyyliin, 1930-luvulta, 1980-luvulle asti. Dokumentaarisesta tyylistä huolimatta Doisneau osaa kertoa kuvilla tarinoita, joille kadut, koulun piha tai kaupan näyteikkuna muodostaa puitteet.

Ehkä juuri vanhan ajan nostalgia tekee kuvista erityisen hienoja, sillä muutamat kuvat 80-luvulta ei vaikuta yhtään niin mielenkiintoiselta kuin kuvat jossa 30-luvun pussihousuiset ja baskeripäiset kansalaiset tapittavat takaisin näyttelyssäkävijää.

Mukana on Doisneaun kuuluisin ja laajimmalle levinnyt kuva, Le Baiser de l’Hôtel de Ville, jossa nuori pariskunta suutelee Pariisin kaupungintalon edustalla. Kuva on nykyään kaunis kuva ja osa valokuvaushistoriaa. Julkaisuvuonna 1950 se oli muutakin, se edusti vapaita arvoja. LIFE magazine kirjoitti valokuvaan viitaten “Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota”. Ainoa pettymys oli saada tietää, että suutelukohtaus on lavastettu.

Formula 1: The Great Design Race

Formuloita tuli pikkupoikana seurattua fanaattisesti ja kisasunnuntaihin varauduttiin vähintään puolentoista litran cokislekalla ja megapussilla juustosnackseja. Nykyisin kisojen seuraaminen on melko tylsää, josta syystä en niitä seuraakaan, mutta Designmuseon kevään näyttely toi aiheen jälleen astetta lähemmäksi sydäntä, ihan fyysisesti.

Formuloita oli paikalla muutama, mukaanlukien Mario Andrettin legendaarinen musta Lotus, Nigel Mansellin Williams, ja jopa Heikki Kovalaisen tämän vuoden Renault. Olen aina luullut formuloiden olevan tosielämässä paljon pienempiä kuin telkussa, mutta hämmästykseksemme rataohjukset ovatkin yllättävän pitkiä ja leveitä, miltei edustustason farmariautoluokkaa. Matalia ne toki ovat, mutta yhtä kaikki jotenkin huomattavasti massiivisempia kuin mitä luulisi.

Mielenkiintoisinta antia olivat tämän vuoden mallin lukuisat pienet siiivekkeet ja härpäkkeet, joita autosta sojottaa joka suuntaan, luoden ennemmin vaikutelman eksistentiaalista hämmennystä kokevan taiteilijan luomasta veistoksesta, kuin kulkuneuvosta. Harmittavaa oli kokonaisten autojen lisäksi näytillä olevan oheissälän vähyys. Pakoputken palasten kanssa samassa tilassa pyöri video, jossa näytettiin kuinka pakoputkia testattiin huudattamalla moottoria kisakierroksilla puolentoista tunnin ajan. Moottorista syöksyvät, noin 1000-asteiset kaasut saivat pakosarjan kirkumaan punahehkuisena. Tällaista triviaa olisi ollut erittäin hauska nähdä muistakin teknisistä osa-alueista ylisentimentaalisen Schumin ylistysvideon sijaan.

Kaiken kaikkiaan hyvä välipala, jonka käy tarpeen vaatiessa puolessa tunnissa läpi.

Pay and Spay – valokuvanäyttely – Korjaamo Kulttuuritehdas

Pieni juttu pienestä näyttelystä. Korjaamon Galleriassa on esillä kuukauden päivät Kenneth Bambergin valokuvanäyttely - Pay and Spray 8.3 – 8.4. Tutustuin näyttelyyn Korjaamon 3-vuotissyntymäpäivillä. Ihmeteltyäni valokuvia ja niissä olevia lepotuoleja jonkin aikaa samalla boolimaljaa louhien – sanoi kaverini ohi mennen, että nuo ovat runkkaustuoleja. Mitä? Vasta kun luin enemmän näyttelystä tajusin hänen olleen oikeassa, eikä se ollutkaan kumma vitsi.

Näyttelyä varten 25-vuotias valokuvauksen opiskelija kiersi kahdeksan maan pornoelokuvateattereita kuvaten niistä pimeitä autioita ja yksinäisiä kuvia. Ei näyttelystä sen enempää. Se ei ole kummaa kummempi, mutta jos olet korjaamolla, käy vilkaisemassa.

Imagessa oli juttu näyttelystä ja haastattelu, josta jäi mieleen kuvaajan lausahdus: ”Ajatus runkkaamisesta muiden nähden pornoteatterissa oli minusta pateettinen. Mutta muutaman käyntikerran jälkeen se raja alkoi hämärtyä. Porno vaikutti minuunkin, ja aloin katsoa sitä.” 

Kiasma – Idästä tuulee

 

Yhdellä sanalla: Suosittelen.

Näyttely on silloin hyvä kun se herättää tunteita laidasta laitaan.

Kiasman Idästä tuulee näyttely onnistuu siinä missä nykytaide parhaimmillaan onnistuu eli herättämään minussa tunteen: Kauheeta paskaa! Joskus tuntuu nykytaiteen nimissä tehtävän kaiken maailman performansseja, missä ei ole mitään järkeä. Vai mitä ajattelette videoinstallaatiosta, jossa keski-ikäinen aasialainen nainen tanssii ja kaatuilee voisella parketilla (kuvassa)? YouTubeen vaan, ajattelin. Noh, en kyllä pitänyt muistakaan Melati Suryodarmon teoksista, paitsi ehkä hieman siitä missä hän puristelee sylissään 10 kilon veristä maksaa (?).

Näyttely on kuitenkin hyvä ja herättää myös toisenlaisiakin tunteita. Eko Nugrohon omaperäiset sarjakuvamaiset kuvitukset viidennen kerroksen lasiseinäisessä salissa olivat superhienoja! Hu Yangin kuvat Shanghailaisten kodeista ja arjesta olivat mielenkiintoisia kaikessa ristiriitaisuudessaan. Vierekkäisistä kuvista löytyi purku-uhan alla elävä sairas ja köyhä perhe sekä mies jolla katsoi olohuoneessaan DVD:tä kylpyammeestaan.

Menkää ihmeessä katsomaan, vaikka valitankin lopuksi, että näyttely on aika pieni. Ajattelin itsekin mennä vielä uudestaan joku hiljainen aamu tai ilta, koska olimme avajaisissa ahtautuneet ‘nauttimaan’ taiteesta noin puolen Helsingin, 300 taiteilijan, 100 pummilla sisään tulleen ja 50 meidän firman ilmaisilla kutsuilla tulleen kanssa.  

Suomi UG

Etteivät kaikki postaukset mene omien ja kavereiden bileiden mainostamiseksi ohessa hieman tietoa mielenkiintoisesta näyttelystä.

Harva meistä Gommia ja Pommia lapsena katselleista tietää, että M.A. Numminen oli aikansa radikaaleimpia taiteilijoita laulaen muun muassa Sukupuolioppaita ja Suomen lakitekstejä. Suomen kansalliskirjaston gallerian “SHH! Suomi-Underground”-näyttelyssä näkyy Nummisen lisäksi muitakin nykyisin tuttuja kasvoja. Muun muassa Iltalehden pikkutuhma kolumnisti Seppo Hyrkäs viilettää hämärässä lyhytelokuvassa.

Suomalainen underground-meno oli sekoitus ironiaa ja anarkiaa. Kukoistuskausi oli lyhyt, mutta aktiivinen vuosina 1967-1970. Tekijöitä oli oikeastaan vain kahdessa kaupungissa Turussa ja Helsingissä, joissa aktiivisia tekijöitä oli muutamia kymmeniä. Underground oli poliittista, mutta ei puoluepoliittista. Yhteistä monille undergroundin tekijöille oli vaikuttaminen monella kulttuurin saralla. Nykyään monet tuon ajan teoksista ovat keräilyharvinaisuuksia.

Suomi UG on monesti väärinkin perustein leimattu vain shokeeraamiseksi, osaksi varmasti taiteilijanimi Spermin alastonperformanssien takia. Toisaalta täytyy muistaa, että tuohon aikaan shokeeraaminen oli myös paljon helpompaa. Nykypäivään verrattuna monet aikansa tempauksista eivät ole yleistä tehoaan menettäneet, mutta shokkiarvoaan kuitenkin. Tämä johtuu myös siitä, että hyvin pitkälti monet UG-tempaukset olivat täyttä dadaa, joilla ei ollutkaan sen syvempää merkitystä. Se, jos mikä hämmensi sen ajan yhteiskuntaa.

Näyttely on kohtuullisen pieni, mutta kiinnostavaa materiaalia löytyy kosolti niin printti, audio- kuin liikkuvan kuvan puolelta. Yle Teemalla alkaa keväällä 2007 neliosainen dokumenttisarja “Maanalaista menoa”, jossa Suomi Undergroundiin pureudutaan syvemmälle. Erittäin antoisa näyttely ja täytyy nostaa aikaansa noille aikansa pioneereille, jotka vankilatuomioiden uhallakin tekivät päräyttäviä tempauksia ja mielenkiintoista taidetta.

Undergroundia Ylen Elävässä arkistossa

City-lehden suppea lista Suomi UG-tempauksista

Undergroundin aamunkoitto Suomessa (vaatii Realplayerin)

SHH! Suomalainen underground. Näyttely Kansalliskirjaston Galleriassa (Unioninkatu 36) 16.11.2006–3.3.200. Auki kasiin arki-iltoisin, eli ehtii duuninkin jälkeen.

Ars Fennica 2007

Kiasmassa on viisi kerrosta. Kun näihin kerroksiin ängetään kokoelmanäyttely Maisema, joka koostuu lukemattomien taiteilijoiden maisemanäkemyksistä – valokuvista, maalauksista ja installaatiosta, Ars Fennica 2007 näyttelyn neljän taitelijan erilaiset kokelmat ja väliin pudotellaan esimerkiksi Kain Tapperin tuotantoa saadaa aikaiseksi hämmentävän sekava, mutta silti hieman tasapaksu ohjelma.

“Hei, Anna oli mun luokkakaveri!” - kaverini Niko tunnisti Anna Tuorin, Ars Fennica 2007 -ehdokkaan, olleen Torkkelinmäen kuvaamataidonlukiossa samaan aikaan. Anna, kuten muutkin ehdokkaat ovat tänä vuonna nuoria helsinkiläisiä. Ehdokkaat ovat ensimmäistä kertaa esillä, sillä aikaisemmin vain voittajan työt ovat päässeet näytteille. Hyvä näin. 

Ars Fennica taitelijoiden näyttelytyöt ovat kovin erilaisia. Anna Tuorilla on esillä vaalea raikas kokoelma maalauksia, Markus Kåhre esittää viisi tilainstallaatiota, Elina Brotherus on koonnut esille yhtenäisen valokuvanäyttelyn ja Elina Merenmies moniulotteisia synkkiä maalauksia.

Pidin eniten Markus Kåhren ja Elina Brotheruksen töistä. Löysin niistä myös jotain yhteistä. Mielestäni sekä Kåhren että Brotheruksen taiteessa pohditaan ihmisen ja ympäristön suhdetta. Brotheruksen valokuviin on tallennettu maisemia tai ympäristöjä joiden osana ihminen on, usein eräänlaisena sivustakatsojana. Kåhren tilainstallaatioissa katselija kokee ympäristön poikkeavana tavanomaisesta todellisuudesta. Kåhren taiteessa ihminen, jonka kautta ympäristöä hahmotetaan on näyttelyvierailija. Vierailija katsoo peiliin ja ihmettelee.

Kiasman näyttelyssä voisi käydä vaikka kahdesti, kiertää Ars Fennica 2007 näyttelyn yhdellä kertaa ja Maisema kokoelmanäyttelyn toisella. Taidetta ei voi ahmia viittä kerrosta puolessatoista tunnissa.

Ars Fennica näyttely Kiasmassa 21.1.2007 asti. Aikuiset 6 € / 4 € opiskelijat. Voittajaa saa myös katsoja äänestää. Äänestän itseäni.

Mattomarkkinat 14-31.12.2006

Slipmatit ovat pieni, mutta tärkeä osanen dj-kulttuuria. Nämä karheat ja pyöreät matot mahdollistavat vinyylilevyjen kelaamisen edestakaisin. Slipmateillakin voi viestiä. Tai olla viestimättä. Omat slipmatini ovat jonkun Hollantilaisen gabber-lafkan Buddha-kuvioiset. Suurempi tarina slipmatien takana oli, että ne olivat ainoat matot, jotka satuin silloin löytämään. Inhoan gabberia, enkä ole lafkan musaa koskaan kuullutkaan. Nyt ne ovat palvelleet hyvin viisi vuotta, mutta ne eivät kuitenkaan kerro mitään.

Varmaan yleisimmät slipmatit ovat Technicsin logolla varustetut mustat matot.  Nekin ajavat asiansa, mutta ovat kohtuullisen tylsät. Buddha-slipmatit eivät ole aivan niin tylsät, mutta ne ovat rumat. Slipmatit ovat monesti hyödyntämätön resurssi. Niidenkin avulla voisi sanoa jotain. Kertoa tarinan.

Bisquit Stash-galleria antoi 17 suunnittelijalle slipmatin suunniteltavaksi. Torstaista eteenpäin niitä voi ihastella Pursimiehenkadun galleriassa. Kaikki slipmatit ovat myös myytävänä.

Ehkä omat buddhagabber-slipmattinikin löytävät seuraajansa?

Challenging the Châtelaine! – Design Museo

Millainen vyökoru sopisi George W. Bushille?

Uusimman Läs -lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että taideteoksen tuottama euforia voi purkautua itkuna siinä missä perinteisempikin kaihomielisyys. Design museon korunäyttely ei moista purkausta todellakaan aiheuta. Ihan kiva näyttely kuitenkin.

Näyttelyssä taiteilijoille on annettu vapaat kädet suunnitella Chatelainen (aa:n päälle nuoli ylös - en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) eli vyökorun jotain henkilöä varten. Koruja onkin designattu sekalaiselle joukkiolle perheenjäsenistä, filosofeihin ja kuolleisiin kuuluisuuksiin. George W. Bushin vyökorussa on dildo. Arnold Schwartzneggerille (Riku sanoi, että se kirjoitetaan noin – en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) räätälöity vyö on myös mainitsemisen arvoinen – kettinki jossa on amerikan avaimet.

Yläkerran Meksiko näyttelystä en saanut mitään irti. Perinteisiä Väli-Amerikan asuja ja maskeja.

Timo Sarpanevan lasinäyttely peruskamaa. Video lasinpuhalluksesta on kuitenkin kovin hypnoottinen pikkujouluja seuraavana darrapäivänä.

Ainakin opiskelijahinnalla kannattaa käydä kävelemässä läpi.

Design Museo, 14.1.2007 asti 6 € / 3 € opiskelijat.   

Eero Saarinen – näyttely

Ihmelapsemme maailmalla – Eero Saarisen – valokuvin, pienoismallein ja piirroksin toteutettu retrospekti. kyseessä siis mies joka teki McDonald’s -kaaren St. Louisiin ja paljon muuta hienoa. Katselessaan kaavapiirroksiin tehtyjä obsessiivisen tarkkoja lujuuslaskelmia, alkaa arkkitehdin työtä arvostamaan muunakin kuin luonnoslehtiöllä leikkimisenä (ja tähän aikaan laskut tehtiin excelin sijaan laskutikulla).

Taidehallin kompakti näyttely sopii hyväksi kulttuurivälipalaksi vaikka lounastunnilla. Suosittelen.

Taidehallissa
Avoinna myös itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 12-17.
Pääsymaksu: 7/5 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. 

SamiV