Yrjö Kukkapuro ja SAUMA – Design Museo

Onpa hienoa – voisi ajatella joku joka pitää tuoleista. Minä en. Minä ajattelin, että Yrjä Kukkapuron näyttely oli ehkä tylsin näyttely ikinä, mutta en olekaan mikään tuolien ylin ystävä. Toisaalta ehkä sain mitä tilasin, Design Museon Yrjö Kukkapuron näyttelyssä on esillä nimittäin melkeimpä pelkästään tuoleja. 60-luvun tuoleja, 70-luvun tuoleja, 2008 vuonna suunniteltuja tuoleja, bambuisia, metallisia, mustia, valkoisia ja värikkäitä tuoleja. Näyttelyn vetonaulana tietysti Karuselli tuoli, jonka selkää tasaisesti syleilevän mallin Kukkapuro sai aikaiseksi istumalla katiskaan ja kipsaamalla selkänsä muodon sen jälkeen tuolin muotiksi.

[18.1.-6.4.2008 Yrjö Kukkapuro - huonekalusuunnittelija, Design Museo, 7€ aikuiset]

Museon alakerrassa oli sattumalta toinenkin näyttely: 18.1.-2.3.2008 SAUMA (Design as Cultural Interface). SAUMA näyttely miellytti kaikin puolin vaikka olikin suhteellisen suppea. Esillä oli Suomalaista muotoilua laajalti ja uusia kykyjäkin. Hienoa, että meillä on museon yläkertaan laittaa esille sellaisia nimiä kuin Yrjö Kukkapuro ja alakerta täynnä lupaavia uusia lahjakkuuksia.

SAUMA näyttelystä Design Museo kertoo näin: “SAUMA-näyttely esittelee suomalaista ajankohtaista innovatiivista muotoilua kansainväliselle yleisölle. Korkeatasoisen suomalaisen muotoilun pitkän perinteen jatkumosta näyttelyyn valituissa esineissä lähestytään uudella tavalla käytettävyyttä ja käyttökokemuksia sekä muotoiluprosessia. Esineissä testataan mukana kuljetettavuutta, tunnistuskykyä ja tapoja, joilla me navigoimme urbaanissa ympäristössämme. Niissä taiteen ja muotoilun välinen raja hämärtyy.”

Chez Dominique tekee taidetta

Saatuamme kirjamme valmiiksi Nikon kanssa päätimme juhlistaa sitä käymällä lounaalla. Vähän kivemmalla lounaalla. Tarkoitus ei ole alkaa kirjoitella ravintola-arvosteluita tänne Kummaan, mutta tämä oli taidetta. Chez Dominique loihtii lautaselle teoksia, joita ei voi olla kummastelematta, ihastelematta - tai syömättä. Chez Dominique tai CD, kuten kanta-asiakkaat kuulemma paikkaa tituleeraavat tarjoilee tavallisemmillekin kukkaroille unohtumattoman kokemuksen juuri lounaan muodossa: 39 eurolla saa kolmen ruokalajin verran maistaa mistä Michelin tähdet on tehty. Kolmen ruokalajin lisäksi saimme alkuun keittiön tervehdyksen, joka oli suupalallinen erilaisia makuja ja erilaisia juuri leivottuja sämpyläleipiä. Onhan neljä kymppiäkin paljon rahaa, varsinkin lounaasta, mutta verrattuna illallispöydän 139 euron yllätysmenuun, tuntuu se ihan siedettävältä. Oheiset kuvat on otettu omakätisesti kännykällä. Mikä ei ehkä kuulu etikettiin, mutta en voinut vastustaa kiusausta napata pari muistoa.

Ravintola on kulttuurikohde.  

Ja, pitäähän ihmisen syödä.  

Sigur Rós ja Rakkautta&Anarkiaa

Minun poiminnat R&A-festareilta. En aio yrittää SamiVn 11 elokuvan maratoonia, vaan muutama leffa riittää. Lisäksi ajattelin käydä fiilistelemässä akustisesti soittavaa Sigur Rosia 30.9. Bio Rexissä.

Black Book

Kuulemma erilainen sotaelokuva – eurooppalainen sotaelokuva, ja ohjaaja on ohjannut myös RoboCopin.

Like a Dragon

Kaikki puhuu Miikestä. On aika käydä katsomassa onko hypessä perää…

Maameren Tarinat

Studio Ghibili  – tarvitseeko sanoa enempää?

A Mighty Heart

Dokumenttimaisesti kuvattu draama lähi-idästä. Kiinnostaa vaikka pääosassa onkin Angelina Jolie.

Sharkwater

Yksi lempinimistäni on “Aquaman”.

Tanssia strobon tahtiin – Tero Saarinen Company

 

Olen käynyt kesän aikana katsomassa ranskalaisen elokuvan ranskaa äidinkielenään puhuvan kanssa ja modernin tanssiesityksen modernia tanssia opiskelevan ystävän kanssa. Ymmärsin molemmilla kerroilla, etten ymmärtänyt. Tero Saarisen mahtavan tanssiesityksen jälkeen olin haltioissani. Tanssijakaverini oli pettynyt. Igor Stravinskyn Kevätuhrista mukaillussa HUNT teoksessa tanssin pehmeät osat oli kuulemma olleet raivostuttavia. Niin prkleen balettimaisia.

Koska olimme Tero Saarisen Companyn viimeisessä Suomen näytöksessä jäivät esiintyjät juttelemaan yleisön kanssa esityksen jälkeen. Juttutuokiossa sitten selvisi, että ne pehmeät osat olivat tarkoitettukin pehmeiksi, koska Tero Saarinen tavoitteli soolotanssillaan miehistä ja naisellista puolta. Minusta kaikki pehmeät ja raivoisat osuudet sekoittuivat loistavaksi kokonaisuudeksi.

Ennen esitystä naureskelin itsekseni käsiohjelmasta löytyneelle Teron lausahdukselle: “Tanssi on minun yritykseni ymmärtää ihmisen perusolemusta ja sen monia ilmenemismuotoja – ystävyyttä, rakkautta, hengen voimaa. Tanssillani haluan tavoittaa sanomatonta, selittämätöntä, nimeämätöntä. Uskon tanssiin joka koskettaa, tanssiin joka puhuu puolestaan.” Joopa, joo. Tanssilla ymmärtäminen ja selittämättömän tavoittaminen kuulosti jotenkin liian runolliselta. Esityksen jälkeen olin toista mieltä.  Varsinkin kaksiosaisen esityksen jälkimmäinen Tero Saarisen HUNT, vaikutti syvästi. Outo, ruma, jopa väkivaltainen liikehdintä ja voimakkaat multimediataiteilija Marita Liulian visuaalit heijastettuna Teron keholle tekivät vaikutuksen.  Lopun raju strobo sai Teron leijumaan ilmassa. En ole koskaan kokenut vastaavaa.

Igor Stravinskyn musiikissa on jotain hyvin alkukantaista ja syvyyttä. Esityksen ensimmäisessä osasta, maininnan ansaitsevat kaverit, jotka soittivat Stravinskyn sinfoniaorkesterille sävelletyn Petrushkan kahdella haitarilla.

Ilmaista taidetta, osa II: Bremer

Tämän ilmaisen taiteen näyttelyn ovat varmaan kaikki jotka vähänkään liikkuvat jo nähneet. Taidemuseo Tennispalatsin Oi maamme! -näyttely on levittynyt Lasipalatsin aukiolle Helsingin Juhlaviikkojen ajaksi eli vielä hetkeksi. Aukiolla on nähtävillä Ismo Höltön ja Stefan Bremerin valokuvia. Bremerin uusi teossarja Tennispalatsin Taidemuseon mukaan haastaa katsojan arvioimaan tulevaisuutta ja sotilaallisen konfliktin mahdollisuutta Suomessa. Minusta kuvat on jollain tapaa keskeneräisiä, eivätkä herätä juuri tunteita.

Ilmaista taidetta, osa I: Tamara Piilola

Lasipalatsin näyttelytilassa on esillä Tamara Piilolan pieni näyttely 9.9 asti. Näyttelyssä on hauska kokoelma elokuvien innoittamia maalauksia, Piilolan Death, Love, God sarjasta. Näyttely on niin pieni, että sen kerkiää vilkaista vaikka ohikulkumatkalla. Helppoa, hauskaa ja ilmaista. 

Muoto-lehti lopetetaan

Tänään Image Kustannukselta tuli tiedote, jossa kerrottiin Muoto-lehden lopettamisesta. Lehden lopettaminen on sääli,  mutta ei ihme, sillä lehti on jo pitkään tuskaillut löytääkseen paikkansa. Edes keväinen uudistus ei saanut ihmisiä innostumaan.

Tässä Image Kustannuksen Tomi Halosen läpät asiasta:

“Sisällöllisesti ja visuaalisesti uudistus onnistui hienosti ja lehden
lukijat ottivat uudistuneen lehden hyvin vastaan. Uusia tilaajia ja
mainostajia ei kuitenkaan saatu tavoitteisiin nähden riittävästi
eikä lehden kannattavuuden kehitys parantunut asetettujen
tavoitteiden mukaisesti. Markkina ei selkeästi ole kyllin suuri
suomenkieliselle elämäntapa-design-lehdelle.”

Pint and We Fall vai onko se Pintandwefall?

…joka tapauksessa, tässä on bändi josta kuulemme vielä. Pintandwefall on bändi täynnä herttaisia Rok-tyttöjä, jotka laulavat haikaloista, imureista ja siitä kumpi on parempi XBOX vai Nintendo.

Eilen 6.linjalla keikalla ja vakuutuin siellä täysin heidän tulevaisuudesta, vaikkakin bändin, jota ei siis ole vielä signattu levy-yhtiöille, matsku on tuottamattoman kuuloista, enkä sen takia aluksi niin lämmennyt heidän MySpace biiseistään. Keikalla tämä tuottamattomuuden fiilis oli vaan plussaa ja heistä säteili ihana viattomuus, mutta myös musikaalinen kyky.

Musiikissa on hieman Franz Ferdinandia ja ripaus Röyksoppia ja jotain Sahara Hotnightsia. Kaikki mimmit lauloivat ja lavaesiintymisessä oli jotain herttaista komiikkaa kun rumpalikin tuli välillä laulamaan lavan eteen nokkahuilun säestämänä. Biisin välissä esitettyyn kysymykseen: “Kuka haluaisi tulla meidän bändiin vaihtamaan ksylofonin kapulat biisien välillä?”, nousi vastaukseksi kaksi kättä. “Eikun kolme“, huusi rumpali, ”mun faijan käsi on myös tuolla pystyssä -aplodit mun faijalle!” Voiko vilpittömyyttä olla rakastamatta?

Ainiin ja bändi voitti viime viikonloppuna Ääni ja Vimma bändikatselmuksen, joten levy-yhtiöt varmasti ryöstävät bändin minä hetkenä hyvänsä. Ja kuulin huhua, että heidän omakustanne on ollut Myymälä2:sen myydyin levy.

Välittyykö kauneus?

Le’Enfantin metroasemalla Washingtonissa seinän viereen asettuu nuorimies soittamaan viulua. Kello on noin kahdeksan aamulla ja ihmiset kiirehtivät peräkanaa virastoihin töihin. Viulistilla on farkut ja harmaa paita, hän on asettanut viulukotelonsa eteensä, jotta ihmiset voisivat jättää rahaa. Katusoittaja aloittaa.

Katusoittaja aloittaa soittamalla “Chaconnen”, yhden vaikeimmista viululle sävelletyistä kappaleista — Johann Sebastian Bachin, Partita No. 2 D Minor. Sinä aamuna metrokulkijat saivat kuulla jotain uskomatonta. Katusoittaja oli Joshua Bell, yksi parhaista klassisen musiikin taitajista maailmassa joka soitti hienoimpia koskaan sävellettyjä klassisen musiikin teoksia, yhdellä maailman parhaimmista viuluista (Gibson ex Huberman, Antonio Stradivarin käsityö vuodelta 1713 – $3,5 miljoonaa).

Mitä tapahtuu? Osaavatko ihmiset arvostaa musiikkia vai meneekö tässä maailman kauneimpia klassisia helmiä sioille?

The Washington Post oli päättänyt kokeilla välittyykö kauneus, lavastamalla yhden tunnetuimmista viulisteista katusoittajaksi. Onko ihmisillä aikaa pysähtyä? Ymmärtävätkö he kuulevansa jotain erilaista?

Bell soitti melkein tunnin ja yli 1000 ihmistä kuuli hänen soittavan. The Washingon Post oli varautunut tungokseen. Turhaan. Ketään ei näyttänyt kiinnostavan maailman hienoin klassinen musiikki. Tuhannesta ohikulkijasta 7 ihmistä pysähtyi, 27 antoi rahaa, jota Joshua Bell sai kerättyä yhteensä 32 dollaria.

Hienon artikkelin aiheesta kirjoittanut Gene Weingarten on saanut tähän juttuun liittyen enemmän palautetta kuin koskaan aikaisemmin. Yli sata lukijaa kertoi itkeneensä lukiessaan Weingarten artikkelin. Seth Godin kirjoittaa myös aiheesta osuvasti.

Robert Doisneau – Taidemuseo Tennispalatsi

Mustavalkoista ranskalaista nostalgiaa 1900-luvulta tarjolla Tennnispalatsin taidemuseon Robert Doisneau retrospektiivivalokuvanäyttelyssä.

Valtaosa näyttelyn kuvista kertoo Pariisin ja pariisilaisten jokapäiväisestä elämästä dokumentaariseen tyyliin, 1930-luvulta, 1980-luvulle asti. Dokumentaarisesta tyylistä huolimatta Doisneau osaa kertoa kuvilla tarinoita, joille kadut, koulun piha tai kaupan näyteikkuna muodostaa puitteet.

Ehkä juuri vanhan ajan nostalgia tekee kuvista erityisen hienoja, sillä muutamat kuvat 80-luvulta ei vaikuta yhtään niin mielenkiintoiselta kuin kuvat jossa 30-luvun pussihousuiset ja baskeripäiset kansalaiset tapittavat takaisin näyttelyssäkävijää.

Mukana on Doisneaun kuuluisin ja laajimmalle levinnyt kuva, Le Baiser de l’Hôtel de Ville, jossa nuori pariskunta suutelee Pariisin kaupungintalon edustalla. Kuva on nykyään kaunis kuva ja osa valokuvaushistoriaa. Julkaisuvuonna 1950 se oli muutakin, se edusti vapaita arvoja. LIFE magazine kirjoitti valokuvaan viitaten “Pariisissa nuoret voivat suudella julkisesti ilman että kukaan kiinnittää siihen mitään huomiota”. Ainoa pettymys oli saada tietää, että suutelukohtaus on lavastettu.

Pay and Spay – valokuvanäyttely – Korjaamo Kulttuuritehdas

Pieni juttu pienestä näyttelystä. Korjaamon Galleriassa on esillä kuukauden päivät Kenneth Bambergin valokuvanäyttely - Pay and Spray 8.3 – 8.4. Tutustuin näyttelyyn Korjaamon 3-vuotissyntymäpäivillä. Ihmeteltyäni valokuvia ja niissä olevia lepotuoleja jonkin aikaa samalla boolimaljaa louhien – sanoi kaverini ohi mennen, että nuo ovat runkkaustuoleja. Mitä? Vasta kun luin enemmän näyttelystä tajusin hänen olleen oikeassa, eikä se ollutkaan kumma vitsi.

Näyttelyä varten 25-vuotias valokuvauksen opiskelija kiersi kahdeksan maan pornoelokuvateattereita kuvaten niistä pimeitä autioita ja yksinäisiä kuvia. Ei näyttelystä sen enempää. Se ei ole kummaa kummempi, mutta jos olet korjaamolla, käy vilkaisemassa.

Imagessa oli juttu näyttelystä ja haastattelu, josta jäi mieleen kuvaajan lausahdus: ”Ajatus runkkaamisesta muiden nähden pornoteatterissa oli minusta pateettinen. Mutta muutaman käyntikerran jälkeen se raja alkoi hämärtyä. Porno vaikutti minuunkin, ja aloin katsoa sitä.” 

Koyaanisqatsi

Minkä elokuvatrilogian elokuvien tuottajina ovat olleet Francis Ford Coppola, George Lucas ja David Soderbergh?

No, Qatsi-trilogian, johon kuuluu elokuvat Koyaanisqatsi (1982), Powaqqatsi (1988), Naqoyqatsi (2002), tietysti.
(Itse en tiennyt tästä trilogiasta mitään ennen kuin Juuso Helander lainasi pätkät minulle automatkalla käydyn elokuvakeskustelun pohjalta.)

Godfrey Reggion ohjaamat dokumenttielokuvat on ehkä erikoisimpia kokopitkiä elokuvia, joita olen saanut käsiini vähään aikaan. Jos pidät elokuvien kuvituskuvista, siis niistä pätkistä joissa tuulii heiluttaa pellon viljaa tai pilvet lipuvat kesätaivaalla, tai sitten niistä hidastuskuvista joissa raketin moottorit puskevat lähtöliekkejä tai purettavat talot räjähtävät tuhkaksi, niin pidät myös näistä elokuvista. Elokuvissa ei ole vuorosanoja, eikä näyttelijöitä. Elokuvista sen sijaan löytyy kuvituskuvaa puolentoista tunnin ajan vahvan musiikin säestämänä. Ja hienoa kuvaa löytyykin. Ja hienoa musiikkia.

Täytyy tunnustaa, että olen katsonut vasta ensimmäisen mutta aion katsoa lähipäivinä kaksi muutakin. Vaikutuksen minuun teki ihmisten kuvaus ja kuvakulmat yleisesti, maisemat, Philip Glassin hieno musiikki ja leikkaus. Leikkaus kahdeksan kaistaisesta rullaportaikosta puskevasta ihmismassasta kahdeksan kaistaiseen makkarapötkökoneeseen, josta puskee makkarapötköjä on jotain ihmeellistä. Kuvakulmat Koyaanisqatsissa on parhaimmillaan taidetta. Jonkin verran ajan hampaan jäljet näkyvät erikoistehostekohdissa, joissa nopeutettuna kuvataan esimerkiksi kaupungin liikennettä.

Koyaanisqatsissa on tarina ja tämän kaksi eri osaa. Ensimmäisen osan kaunis jylhä luonto vaihtuu hitaasti teollisen metallisiin maisemiin ja ihmisten muurahaispesämäiseen eloon New Yorkissa.  Elokuvan nimi tarkoittaa Hopi intiaanien kielellä “If we dig precious things from the land, we will invite disaster.”  

Disclaimer: Jos et voi sietää taide-elokuvia älä missään nimessä turhauta ja tylsistytä itseäsi kuoliaaksi Qatsi trilogian parissa.

Kiasma – Idästä tuulee

 

Yhdellä sanalla: Suosittelen.

Näyttely on silloin hyvä kun se herättää tunteita laidasta laitaan.

Kiasman Idästä tuulee näyttely onnistuu siinä missä nykytaide parhaimmillaan onnistuu eli herättämään minussa tunteen: Kauheeta paskaa! Joskus tuntuu nykytaiteen nimissä tehtävän kaiken maailman performansseja, missä ei ole mitään järkeä. Vai mitä ajattelette videoinstallaatiosta, jossa keski-ikäinen aasialainen nainen tanssii ja kaatuilee voisella parketilla (kuvassa)? YouTubeen vaan, ajattelin. Noh, en kyllä pitänyt muistakaan Melati Suryodarmon teoksista, paitsi ehkä hieman siitä missä hän puristelee sylissään 10 kilon veristä maksaa (?).

Näyttely on kuitenkin hyvä ja herättää myös toisenlaisiakin tunteita. Eko Nugrohon omaperäiset sarjakuvamaiset kuvitukset viidennen kerroksen lasiseinäisessä salissa olivat superhienoja! Hu Yangin kuvat Shanghailaisten kodeista ja arjesta olivat mielenkiintoisia kaikessa ristiriitaisuudessaan. Vierekkäisistä kuvista löytyi purku-uhan alla elävä sairas ja köyhä perhe sekä mies jolla katsoi olohuoneessaan DVD:tä kylpyammeestaan.

Menkää ihmeessä katsomaan, vaikka valitankin lopuksi, että näyttely on aika pieni. Ajattelin itsekin mennä vielä uudestaan joku hiljainen aamu tai ilta, koska olimme avajaisissa ahtautuneet ‘nauttimaan’ taiteesta noin puolen Helsingin, 300 taiteilijan, 100 pummilla sisään tulleen ja 50 meidän firman ilmaisilla kutsuilla tulleen kanssa.  

Muse

Musiikkivideot, nuo musiikillisen ja kuvataiteellisen kultuurin helmet! Ja, paskat. Montako kertaa tulee nykyään pysähdyttyä oikein katsomaan jotain musiikkivideota? Aika harvoin.

Nyt on vaihteeksi kuitenkin tehty musiikkivideo, jota varten kannattaa pysähtyä. Varsinkin jos pidät Musesta, tai länkkäreistä, kung-fu-, fantasia tai scifi-elokuvista. Itse fanitan kaikkia, joten tämä video oli helmi!

Babel

Elokuva on taulu. Ja näitä tauluja on tietenkin erilaisia, mutta on taideteoksissa usein jotain samaakin. Yleensä elokuvan alussa tehdään kehys ja sitten sen sisään maalataan itse teos. Kehys on usein alustus jossa jotkin tapahtumat määrittelevät mitä päähenkilö tulee tekemään elokuvassa –  yrittääkö hän saada rosvon kiinni, löytää arteen, voittaa naisen rakkauden tai vaikka pelastaa maailman.

Babel on taulu. Babel on erittäin hyvä taulu. Babelissa ei ole kehystä, mikä on loistavaa. Alejandro González Iñárritun ohjaamassa elokuvassa ei määritellä edellämainitun kaltaisesti jotain juonirunkoa ja näin kerrota katsojalle mitä leffassa tulee tapahtumaan. Itseasiassa elokuvassa ei edes ole päähenkilöä, saati sankareita tai pelastettavaa maailmaa. Pidän siitä ettei katsojaa johdatella vaan annetaan mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun ja babelissa katsojalle annetaankin paljon ajateltavaa. Se on kertomus vaikeista tilanteista ja kuinka ihmiset toimivat niissä niin kovin eri tavalla. Se on myös kertomus rakkaudesta ja sen kaipuusta. Kertomukset sijoittuvat USA:n, Meksikoon, Japaniin ja Marokkoon.

Alejandro González Iñárritun kuvaukset näistä eri maista ovat erittäin aitoja ja kliseettömiä. Musiikki on loistava ja näyttelijät taas loistavasti castattu. Varsinkin Rinko Kikuchi kuuromykkänä japanilaisena tyttönä ja kaikki lapset ovat olleet löytöjä. Taas sanalla tarkoitan tietenkin Iñárritun edellisiä elokuvia 21 Grams ja Amores perros, joista jälkimmäisessä tässäkin elokuvassa esiintyvä Gael García Bernal loisti ja joista ensimmäisessä Cathrine Zeta-Jones tekee vähiten inhoamani roolisuorituksen. Babel on mielestäni yksi vuoden 2006 parhaita elokuvia.

Hauskaa Joulua!

Hyvaa Joulua! Felices Navidad! Merry Christmas! 

Olen reissussa, joten ei skandeja. Laitoin tahan myohaiseen jouluviestiin aikaisen jouluviestin, jonka loysin luovat -blogista.

Kuva lahetettiin Edith Cavell sairaalan keskososastolta jo lokakuun puolessa valissa.

Tekstissa luki: It`s little premature, but Happy Christmas!

Kulttuuriperintöä

Haluaisin aloittaa keskustelun helsingin kultuurillisesti arvokkaista rakennuksista. Mutta alustan tätä hieman ensin.

Nyt on taas se aika vuodesta kun pääsen kuuntelemaan Kilven Kuoron joulukonserttia, sillä faijani laulaa kyseisessä jengissä. Olen käynyt vuosien saatossa monissa kuorokonserteissa ja nähnyt paljon hienoja kirkkoja ja myös muita hienoja rakennuksia Helsingissä. Joulukonsertin paikasta tuli mieleen, että kuinka paljon hienoja rakennuksia Helsingissä mahtaakaan olla joissa pitäisi päästä käymään sisällä niin, että voisi olla edes hiukan perillä asioista? En tarkoita nyt ilmiselviä Eduskuntaa ja Tuomiokirkkoa, mutta sellaisia hieman tuntemattomampia helmiä.

Itse voisin ehdottaa must-see paikoiksi Ritarihuonetta, Säätytaloa ja Seurahuonetta.

Ars Fennica 2007

Kiasmassa on viisi kerrosta. Kun näihin kerroksiin ängetään kokoelmanäyttely Maisema, joka koostuu lukemattomien taiteilijoiden maisemanäkemyksistä – valokuvista, maalauksista ja installaatiosta, Ars Fennica 2007 näyttelyn neljän taitelijan erilaiset kokelmat ja väliin pudotellaan esimerkiksi Kain Tapperin tuotantoa saadaa aikaiseksi hämmentävän sekava, mutta silti hieman tasapaksu ohjelma.

“Hei, Anna oli mun luokkakaveri!” - kaverini Niko tunnisti Anna Tuorin, Ars Fennica 2007 -ehdokkaan, olleen Torkkelinmäen kuvaamataidonlukiossa samaan aikaan. Anna, kuten muutkin ehdokkaat ovat tänä vuonna nuoria helsinkiläisiä. Ehdokkaat ovat ensimmäistä kertaa esillä, sillä aikaisemmin vain voittajan työt ovat päässeet näytteille. Hyvä näin. 

Ars Fennica taitelijoiden näyttelytyöt ovat kovin erilaisia. Anna Tuorilla on esillä vaalea raikas kokoelma maalauksia, Markus Kåhre esittää viisi tilainstallaatiota, Elina Brotherus on koonnut esille yhtenäisen valokuvanäyttelyn ja Elina Merenmies moniulotteisia synkkiä maalauksia.

Pidin eniten Markus Kåhren ja Elina Brotheruksen töistä. Löysin niistä myös jotain yhteistä. Mielestäni sekä Kåhren että Brotheruksen taiteessa pohditaan ihmisen ja ympäristön suhdetta. Brotheruksen valokuviin on tallennettu maisemia tai ympäristöjä joiden osana ihminen on, usein eräänlaisena sivustakatsojana. Kåhren tilainstallaatioissa katselija kokee ympäristön poikkeavana tavanomaisesta todellisuudesta. Kåhren taiteessa ihminen, jonka kautta ympäristöä hahmotetaan on näyttelyvierailija. Vierailija katsoo peiliin ja ihmettelee.

Kiasman näyttelyssä voisi käydä vaikka kahdesti, kiertää Ars Fennica 2007 näyttelyn yhdellä kertaa ja Maisema kokoelmanäyttelyn toisella. Taidetta ei voi ahmia viittä kerrosta puolessatoista tunnissa.

Ars Fennica näyttely Kiasmassa 21.1.2007 asti. Aikuiset 6 € / 4 € opiskelijat. Voittajaa saa myös katsoja äänestää. Äänestän itseäni.

Chinjeolhan geumjassi

Lady Vengeance on elokuva jonka kansi lupaa hyvää. Tiedättehän ne elokuvafestivaalien palmun- tai laakerinlehdet, joilla elokuvalaatikot voivat koreilla vuokraamon hyllyssä. Lady Vengeancen tapauksessa laakerilehtien välissä luki vieläpä “voittaja”,  joten se ei voi olla huono elokuva. Sitä paitsi keltainen kansi jossa nahkasaappainen nainen roikottaa isoa revolveria näyttää ihan Kill Billin kannelta.

Elokuva on keskinkertainen. Joku varmaan lähettää minulle nyt hate-mailia, koska Chan-Wook Park on äärimmäisen arvostettu ohjaaja, jonka saavutuksiin kuuluu mm. Cannesin voittanut Oldboy. Oldboy on toinen osa trilogiassa johon myös tämä elokuva kuuluu – Mr. Vengeance, Oldboy, Lady Vengeance.

Chan-Wook Parkin lahjakkuus tulee esille runollisessa kuvakerronnassa. Jokainen elokuvan kuvakulma on kuin taideteos. Silti, hieno kuvaus ja ajoittainen loistava musta huumori eivät tee tästä elokuvaa. Materiaalista olisi saanut superhienon lyhytelokuvan, mutta tarinasta ei ole kokopitkäksi elokuvaksi. 

Lady Vengeancessa kerrotaan naisvangeista ja naisvangin kostoreissusta. Leffassa naiset hakkaavat toisiaan, hakkaavat miehiään ja suhtautuvat seksiin välinpitämättömästi. En tiedä, mutta ehkä Koreassa naisten roisi käytös on rajoja rikkovaa tai ravisuttavaa, mutta länsimaalaisessa viihteessä naisten valtaistaminen on jo nähty, eikä siinä ole mitään uutta tai erikoista. Täällä miehiä vedätään turpaan mukavan usein. Viimeksi nyrkkeinä ovat toimineet Uma, Angelina ja tusina muuta.

Kaunista katsottavaa ja ajoittaista mustaa huumoria: 8-/10

Challenging the Châtelaine! – Design Museo

Millainen vyökoru sopisi George W. Bushille?

Uusimman Läs -lehden pääkirjoituksessa kerrotaan, että taideteoksen tuottama euforia voi purkautua itkuna siinä missä perinteisempikin kaihomielisyys. Design museon korunäyttely ei moista purkausta todellakaan aiheuta. Ihan kiva näyttely kuitenkin.

Näyttelyssä taiteilijoille on annettu vapaat kädet suunnitella Chatelainen (aa:n päälle nuoli ylös - en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) eli vyökorun jotain henkilöä varten. Koruja onkin designattu sekalaiselle joukkiolle perheenjäsenistä, filosofeihin ja kuolleisiin kuuluisuuksiin. George W. Bushin vyökorussa on dildo. Arnold Schwartzneggerille (Riku sanoi, että se kirjoitetaan noin – en jaksa copypasteta, enkä osaa kirjoittaa sitä) räätälöity vyö on myös mainitsemisen arvoinen – kettinki jossa on amerikan avaimet.

Yläkerran Meksiko näyttelystä en saanut mitään irti. Perinteisiä Väli-Amerikan asuja ja maskeja.

Timo Sarpanevan lasinäyttely peruskamaa. Video lasinpuhalluksesta on kuitenkin kovin hypnoottinen pikkujouluja seuraavana darrapäivänä.

Ainakin opiskelijahinnalla kannattaa käydä kävelemässä läpi.

Design Museo, 14.1.2007 asti 6 € / 3 € opiskelijat.