Kaizers Orchestra, Tavastia 25.3.2008

Jos olisin rahoitusexpertti ja Kaizers Orchestra listattu osakeyhtiö, antaisin nyt ostosuosituksen. Keikoilla tulee käytyä nykyään harmittavan vähän, mutta nyt todellakin osui kohdalle ehdottoman ensiluokkainen helmi joka palautti uskon keikkakalenterin täyttämiseen myös arkipäivinä. Norjalainen Kaizers Orchestra on nimittäin yhtye, joka todella panee itsensä peliin ja tekee kaikkensa jotta fanit viihtyisivät. Lisäksi heidän musiikkinsa on mukaansatempaavaa ja tuoretta.

Itse en vielä eilen Tavastialle saapuessani kuulunut “faneihin” sillä sain ensikosketukseni bändiin vasta tänä kyseisenä iltana. Heti ensitahdeista lähtien oli kuitenkin selvää että tulisin pitämään soitannasta, sillä ensimmäinen kappale toi läheisesti mieleen toisen eksentrisen norjalaisryhmän, Bogus Blimpin, joka on pyörinyt iPodissani jo joitakin vuosia. Tarjolla on siis hieman erikoisempaa indie-kamaa, eräänlaista kakofonista sirkusrokkia, jossa tyylilajilla ei ole niinkään väliä, kunhan se tehdään “Rock ‘n’ Rollin nimissä”, kuten solisti asian ilmaisi.

Mehukkaan musiikin lisäksi Kaizerit tekivät ensikappaleesta lähtien selväksi, että esiintymässä maailmanluokan keikka- ja showbändi. Lavarekvisiitta toi mieleen Söderkullan Mummolan interiöörin aina kaasunaamaripäistä kosketinsoittajaa myöten ja instrumentteina toimivat parhaaseen Stomp-tyyliin välillä myös rautakanget ja peltiset roskatynnyrit. Tunnelmat vaihtelivat miehisestä White Stripes-rockista Billie Jean -discosfääreihin kun taas välillä kitaristit tiluttivat ilmiselvässä Iron Maiden -nostalgiassa. Myös gospelmeininkiä tavoiteltiin keikan loppupuolella ja kuuluipa esitykseen Ennio Morricone -henkinen vislaustuokiokin (kontrabasisti on kuulemma Norjan mestari vihellyksessä, mitä ei näytteen perusteella ole vaikea uskoa).

Yleisö sai myös kysyä bändiltä kysymyksiä Talk-show-tyyliin kappaleiden välissä ja parhaat kysymykset palkittiin oluella jonka sai noutaa keikan jälkeen bäkkäriltä. Illan kruunasi kuitenkin yhtyeen täydellinen fuusio yleisön kanssa, kun laulaja nosti lavalle kymmenisen fania joraamaan täysillä samalla kun laulaja itse ja kitaristi lähtivät jammailemaan yleisön sekaan ja yläbaarin portaille. Kokonaisuutena erittäin menevä ja hymyn suupieliin nostattava, erittäin positiivinen kokemus. I like it Yeah!

Indian Traffic Cam (1:06)

Who says we need traffic lights:

PIXAR – 20 vuotta animaatioita

PIXAR – 20 vuotta animaatioita
Taidemuseo Tennispalatsi 30.1. – 27.4.2008

—

Pixar ja etenkin sen keulakuva John Lasseter jatkavat voittokulkuaan uudella Rottatouille leffalla, joka on jälleen askel eteenpäin teknisesti järisyttävän upean ja samalla käsinkosketeltavan uskottavan (ei realistisen, vaan uskottavan) satumiljöön luomisessa valkokankaalle. Leffa on erittäin hyvä, mutta suosittelen ennen DVD:n vuokraamista käymään tarkastamassa Tennarin Pixar-näyttelyn.

John Lasseterin mukaan elokuvaan tarvitaan kolme asiaa: maailma, hahmo, ja tarina. Tämä on myös nyt Helsingissä olevan näyttelyn punainen lanka, ja etenkin hahmojen rakentamisen maailmaan on keskitytty vahvasti. Kun näkee, miten esim. ihmeperheen tarinan pienten sivuhahmojenkin kehittelyyn on teetetty kymmeniä eri versioita kymmenillä eri tekijöillä, muistaa arvostaa sitä valtavaa työmäärää joka on uhrattava näiden hurmaavien tarinoiden työstämiseen valmiiksi elokuvaksi. Hauskaa on myös huomata, että vielä digiaikana perinteiset kuvanveistäjät työstävät hahmot lopulliseen muotoonsa ennen niiden siirtämistä bittitilaan x, y ja z koordinaateiksi ja muiksi häkellyttävän monimutkaisiksi attribuuttien yhdistelmiksi.

Näyttely tarjoaa myös katsauksen Pixarin historiaan ja esillä ovat myös Hra Lasseterin ja Pixarin alkuaikojen tärkeimmät lyhytelokuvat, jotka näyttävät hieman kömpelöstä animaatiosta huolimatta yllättävänkin ajankohtaisilta. Hyvä tarina on toki ajaton. Hauskana kuriositeettina mukana on pari psykedeelisempääkin teosta (muistattehan ne ysärimusavideot jossa pökerryttävä määrä värejä ja geometrisia muotoja vyörytettiin musan tahdissa verkkokalvoille ihan vaan siksi että pystyttiin). Toy Story zoetrooppi on myös nasta, mutta epileptikot varokoot tätä. Tarinankehittelyvaiheeseen olisin kaivannut vielä hieman lisävalaistusta sillä tämä jäi ehdottomasti pienimmälle huomiolle, mutta yhtäkaikki kyseessä on erittäin yleissivistävä paketti kenelle tahansa leffojen/visuaalisten taitojen/tarinankerronnan diggareille.

Vankan tietoruiskeen jälkeen Pixarin rottamainen uutukainen on entistä nautittavampi, kuin illallinen hyvässä ravintolassa, jossa jokaisen ruoan alkuperä juottovasikan nimeä ja sukuhistoriaa myöten kerrotaan pikkutarkasti illallisseurueelle. Lisäksi maltan tuskin odottaa WALL-E elokuvaa, joka esillä olleista otoksista päätellen vie visuaalisen ilottelun jälleen uudelle tasolle – tällä kertaa robottien parissa.

Ritari Ässä palaa ruutuun – K.I.T.T. on Transformer!

Tässäpä ainakin omalle sukupolvelleni erittäin sykähdyttävä kulttuuriuutinen. NBC elvyyttää Knight Rider sarjan ja kiitos tämänkesäisen Transformers -elokuvan menestyksen, K.I.T.T. pystynee muuttamaan muotoaan – siitä ei ole vielä tietoa onko muuttunut moodi robotti vai joku muu laite. Alkuperäinen Televisionaryn uutinen täällä.

Paperitaidetta

Kaikkihan me pienenä askartelimme paskartelimme lumihiutaleita paperista. Pienellä vaivalla sai aikaan hyvännäköisiä symmetrisiä kuvioita, joita sitten liimailtiin ikkunaan joulun alla. No, Peter Callesen vie homman aika uusiin sfääreihin omilla paperiveistoksillaan.

Kuvaa äänellä

Martin Klimas tekee hienoja kuvia. Mies jättää kameran linssin auki pimeään huoneeseen ja tiputtaa kameran eteen posliinifiguurin. Kun figuuri kilahtaa lattiaan, valot syttyvät sekunnin murto-osaksi. Tuloksena olevista kuvista voi melkein kuulla särkyvän posliinin äänen.

The Fountain

On masentavaa, että Darren Aronofskin uusin elokuva The Fountain jäi meillä kokonaan pois teatterilevityksestä, siksi komeaa koettavaa elokuvan audiovisuaalinen anti on. Kaupallinen menestys se tuskin olisi ollut, sillä kyseessä on taide-elokuva joka käsittelee raskaita teemoja ja jonka transendentaalinen kerrontatekniikka tuskin on mieleen niille, jotka lukevat mielummin Matti Nykäsen uusimmat kuulumiset kuin tarttuvat hyvään kirjaan. Avoimen mielen omaaville kyseessä on omaperäinen, koskettava ja palkitseva matka ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle. Liikutuin puolitoistatuntisen aikana aikana useammin kuin kerran, ja vaikka osan tästä voi toki laittaa herkän olotilani (krapulan) piikkiin, voin todeta että kyseessä on mielestäni vuoden tähän mennessä vaikuttavin elokuva.

Elokuvassa kolme eri aikakautta (1500-luku / nykyisyys / tulevaisuus) nivoutuu yhdeksi eeppiseksi tarinaksi miehen rakkaudesta ja väsymättömästä taistelusta pelastaa rakkautensa kohde. Menneisyydessä konkistadori Tomas ponnistelee löytääkseen elämän puun ja pelastaakseen siten maansa ja kuningattarensa. Nykyajan tiedemies Tommy taas etsii parannusta vaimonsa aivokasvaimeen. Tulevaisuuden visiossa Tom kuljettaa kuolevaa puuta ekosfäärisessä tähtialuksessaan tähtisumu Xibalbaan, jolla on näkyvä rooli myös menneisyyden ja nykyajan tarinoissa. Tarina siirtyy jatkuvasti edestakaisin tarinoiden välillä, vähä vähältä valottaen ja täydentäen juonikulkua, joka vaatii paljon huomiota ja pohdintaa. Paljon jätetään katsojan oman tulkinnan varaan, ja elokuva inspiroi vahvasti erilaisia tulkintoja kuten hyvällä taiteella on tapana.

The Fountainin idea sai alkunsa jo 1999 Aronofskin nähtyä The Matrixin. Hän oli erittäin vaikuttunut Wachovskien hengentuotteesta, mutta samalla alkoi pohtia olisiko enää mahdollista tehdä Sci-Fi elokuvaa jota ei siihen verrattaisi. Alunperin elokuva oli roolitettu Brad Pittille ja Cate Blanchetille, mutta viime hetkellä Brad nosti kytkintä tehdäkseen Troijan. Homma pistettiin yhtiön puolesta jäihin, mutta Aronofskin onnistui parin vuoden päästä saada kasaan puolet alkuperäisestä budjetista ja hommata pääosiin Hugh Jackman kihlattunsa Rachel Weiszin aisapariksi.

Haasteet ja niiden vaikutukset olivat elokuvalle lopulta vain hyväksi, sillä Jackman tekee elokuvassa erittäin vakuuttavan roolityön enkä olisi oikein nähnytkään Bradia hänen tilallaan vaikka diggailenkin miehen näyttöjä etenkin tällaisissa hieman epätavallisemmissa rooleissa. Weisz loistaa hauraana mutta äärimmäisen määrätietoisena ja urheana Izzienä ja päänäyttelijöiden keskinäinen kemia toimii uskottavasti. Myös teknisellä puolella budjetin kutistuminen vain rikasti tuotosta, sillä tietokonetehosteiden sijaan avaruus- ja tähtisumuefektit tehtiin makrokuvaaja Peter Parksin laboratoriossa sekoittamalla eri värisiä ja eri koostumuksen omaavia nesteitä keskenään ja videoimalla kemialliset reaktiot. Saattaa kuulostaa alkukantaiselta, mutta lopputuloksena on ennennäkemättämän hienoja ja orgaanisia mielikuvitusmaisemia, joihin tietokoneella ei olisi edes päästy.

The Fountain poikkeaa edeltäjistään Unelmien Sielunmessusta ja Pistä epälineaarisella kerronnallaan ja monella muullakin tapaa, mutta yhtäläisyyksiäkin on, kuten päähenkilöiden uhrauksia vaativa ponnistelu saavuttaakseen saavuttamattoman ja erilaisten substanssien eksplisiittisesti kuvattu ja toistuva nauttiminen (lääkkeet Pissä, huumeet Sielunmessussa, elämänpuun kaarna Fountainissa).

Alkuperästään huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan scifi- eikä myöskään rakkauselokuva, vaan tarina kuolemasta ja sen hyväksymisen vaikeudesta; ajaton teema, joka tällä kertaa onnistuttiin vangitsemaan lähes täydelliseen muotoon. 5/5

—

p.s. Sami, kysyit videovinkkejä, tässä sellainen.

Katumuotia Lontoosta saatavilla

Häpeämätöntä kaupallista viestintää luvassa.

Ystävämme ja muutenkin oiva tyyppi Jani on avannut puoti.fi -nimisen T-paita-liikkeensä verkkoon. Designin ystävänä tunnettujen Kummalaisten maininnan puoti ansaitsee kuitenkin nimenomaan erittäin street-cred tasoisilla designer-printtipaidoilla, joita Suomesta saa valitettavan usein hakea kantojen alta.

Arvostan.

Kummaa kesämusaa #1

Riipiikö duunipaikan radiosoitto harmaana kesäpäivänä? Eikö omasta iPodistakaan löydy enää freesiä materiaalia? Tuunaa itsesi Bogus Blimp: Similar Artists -kanavalle niin perspektiivisi musamaailmaan ja maailmankaikkeuteen ylipäätään laajenee takuuvarmasti silmissä (tai korvissa).

Rohkeaa sukupuolivalistusta

Ranskassa tehdään sukupuolivalistusta käyttäen tehokkaasti hyväksi mainonnan keinoja. Erittäin paljon pysäyttävämpää ja toimivampaa kuin perinteinen holhoava linja, jota normaalisti Suomessakin näkee. Hyvä Ranska!

Formula 1: The Great Design Race

Formuloita tuli pikkupoikana seurattua fanaattisesti ja kisasunnuntaihin varauduttiin vähintään puolentoista litran cokislekalla ja megapussilla juustosnackseja. Nykyisin kisojen seuraaminen on melko tylsää, josta syystä en niitä seuraakaan, mutta Designmuseon kevään näyttely toi aiheen jälleen astetta lähemmäksi sydäntä, ihan fyysisesti.

Formuloita oli paikalla muutama, mukaanlukien Mario Andrettin legendaarinen musta Lotus, Nigel Mansellin Williams, ja jopa Heikki Kovalaisen tämän vuoden Renault. Olen aina luullut formuloiden olevan tosielämässä paljon pienempiä kuin telkussa, mutta hämmästykseksemme rataohjukset ovatkin yllättävän pitkiä ja leveitä, miltei edustustason farmariautoluokkaa. Matalia ne toki ovat, mutta yhtä kaikki jotenkin huomattavasti massiivisempia kuin mitä luulisi.

Mielenkiintoisinta antia olivat tämän vuoden mallin lukuisat pienet siiivekkeet ja härpäkkeet, joita autosta sojottaa joka suuntaan, luoden ennemmin vaikutelman eksistentiaalista hämmennystä kokevan taiteilijan luomasta veistoksesta, kuin kulkuneuvosta. Harmittavaa oli kokonaisten autojen lisäksi näytillä olevan oheissälän vähyys. Pakoputken palasten kanssa samassa tilassa pyöri video, jossa näytettiin kuinka pakoputkia testattiin huudattamalla moottoria kisakierroksilla puolentoista tunnin ajan. Moottorista syöksyvät, noin 1000-asteiset kaasut saivat pakosarjan kirkumaan punahehkuisena. Tällaista triviaa olisi ollut erittäin hauska nähdä muistakin teknisistä osa-alueista ylisentimentaalisen Schumin ylistysvideon sijaan.

Kaiken kaikkiaan hyvä välipala, jonka käy tarpeen vaatiessa puolessa tunnissa läpi.

It’s all gone Pete Tong

kuva: Sophie Laslett

Aika ajoin törmäät sattumalta elokuvaan, joka saa sinut pohtimaan, millaista elämä olisi, jos olisit merkittävällä tavalla erilainen kuin nyt – jos sinulta esimerkiksi puuttuisi kyky, jota suurin osa ihmisistä pitää itsestäänselvyytenä . ‘It’s all gone Pete Tong’ on sellainen elokuva.

Vähänkin klubikulttuuria tuntevat voivat jo elokuvan nimestä päätellä, että kansainvälisen (lähinnä trance-) teknoskenen alueella liikutaan, ja missäs muuallakaan kuin kokaiinin- ja tissinhöyryisellä Ibizan saarella. Nimestään huolimatta elokuva ei kerro Pete Tongista, eikä sen puoleen kenestäkään muustakaan todellisesta maailmanluokan DJ:stä, joita filkan edetessä tosin nähdään kommentoimassa päähenkilön vuoristoratamaista uraa lukuisissa tv-haastatteluissa. Elokuvan keskiössä sekoilee Frankie Wilde -niminen fiktiivinen DJ-suuruus, joka on uransa huipulla: setit vetävät kansaa, ruotsalaiset blondit roikkuvat hihoissa ja psykedeeliset mömmöt elävöittävät muutamat muutoin tylsät hetket. Bile-eliön taivaaseen ratkeaa kuitenkin rako, kun taukoamattoman metelin nakertamat kuulohermot alkavat rykiä ja keikkojen heitto ei suju enää entisellä sykkeellä. Kun levyn tekokin tyssää tapaturmaan ja vaimo lähtee frendin matkaan (muutama kohtaus sen jälkeen kun on vannonut pysyvänsä rinnalla ikuisesti), on mies painettu surutta ketoon ja itsetuhovietti alkaa viemään Frankie-Boyta talutusnuorassaan.

Seuraa perusjuoneltaan melko tyypillinen ‘vaikeuksien kautta voittoon’ -kertomus, joka Hollywoodissa tuotettuna olisi tappanut kilpikonnankin tylsyyteensä ja vaipunut auttamatta helvetin ylemmille piireille muiden tusinaleffojen seuraksi. Onneksi näin ei ole tässä tapauksessa. ‘Pete Tong’ ampuu olohuoneeseen täyslaidallisen riipaisevaa mutta hersyvän hauskaa mustaa huumoria, ilmiömäisiä näyttelijäsuorituksia (etenkin Paul Kaye Wildena on yksinkertaisesti mahtava), upeasti kuvattuja huumesekoiluja ja pistämätöntä musiikillista tyylitajua (niin tanssiosastolla kuin soundtrackilla muutenkin). Leffassa on lisäksi ajattelun arvoista sanomaa ja vaikka se onkin luokiteltu komediaksi, on se yhtä paljon koskettava kuin humoristinen.

Leffan ehdottomiin huippukohtiin kuuluu kaamea kokaiinimäyrä, jonka kaltaisen otuksen voi helposti kuvitella kuuluvan monen addiktin painajaiskuvastoon. Ibizan saari on karuudestaan huolimatta piristävää taustaa elokuvalle, etenkin näin kaamoksen syvimmässä sylissä.

2000-luvun brittikomedioiden ehdotonta kärkeä, mutta ehkä marginaaliseksi klubikulttuuriksi leimautumisen takia unohdettu helmi. Suosittelen kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautuneisuuteen puuttumatta.

p.s. Mikäli mahdollista, kuuntele elokuva hyvillä kuulokkeilla: miksauskohtaukset kuulostavat tällöin siltä kuin olisit itse dekeillä. Pieni mutta merkittävä kokemusboosteri.

Snow Crash

Avatar (Sanskriitti: अवतार, IAST: avatāra) on Intiasta peräisin oleva käsite ja tarkoittaa alunperin jumalolennon inkarnaatiota maan päällä. Suurimmalla osalla sosiaalisesti aktiivisilla yksilöillä verkottuneessa nyky-yhteiskunnassa on käytössään jonkinlainen avatar, tiesivätpä he sitä tai eivät. Keskustelufoorumeilla se on pikkuruinen kuva (yleensä sarjakuvahahmo) kommenttisi vieressä, Habbo-hotellissa moduuleista rakentamasi pikkuinen pikseliriiviö ja Second Lifessa täysin muokattavissa oleva 3D representaatio liha-avaruuden sinusta – tai vaikka lemmikistäsi. Monikaan ei silti tiedä, että avatar-termin toi virtuaalimaailmojen pop-käsitteistöön Neal Stephensonin nyt jo kulttimaineen saavuttanut, lähitulevaisuuteen sijoittuva Snow Crash -scifiromaani.

Kirjassa (ilmestynyt 1992) internetiämme vastaa 3-ulotteinen virtuaalimaailma metaverse, jossa ihmiset ympäri maailman kohtaavat joko omilta koneiltaan (rikkaat) tai julkisista metaverse-kopeista (köyhät). Kirjan protagonisti Hiro Protagonist on freelance-hakkereista viimeisimpiä suurien korporaatioiden dominoimassa kyberavaruudessa ja lisäksi etevä katananheiluttaja. Hommaan syntyy jännitettä kun Snow Crashiksi kutsuttu virus alkaa niittää koomankatkuista satoa niin hakkereiden keskuudessa metaversessa kuin reaalimaailmassa yhteiskunnasta syrjätyneiden piireissä. Sen jälkeen käydään vauhdikkaan seikkailun lomassa läpi USA:n pirstaloituneisuus franchise-minivaltioiden ketjuiksi, venäläisten maihinousu, kristittyjen salaliitto, korruptoitunut liittovaltion poliisi, ja sumerialaisten alkukieleen istuttamat meemivirukset, jotka muuten ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Yleensäkin pohdinta yhteiskunnan ja sen toimintatapojen perustavista säännöistä ja ns. ‘kulttuurigeeneistä’ ja näiden manipuloinnista on kiehtovaa, joskin luvattoman paljon perustetaan pelkästään muinaisille jumaltaruille ja yhteys nykymaailman tietokoneviruksiin on lievästi epäuskottava.

Hämmästyttävää on, kuinka nykymaailman virtuaaliyhteisöjä koekäyttäneenä kirjan digimaailma tuntuu erittäin tutulta. Lähes kaikki mikä on mahdollista kirjan metaversessa on mahdollista tai tulossa mahdolliseksi myös esimerkiksi Linden Labsin Second Lifessa. Linden Labs onkin myöntänyt Stephensonin työn yhdeksi suurimmista innoitajista luomuksensa takana, mikä tekee kirjasta juuri tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaisen. Hyvän scifin tapaan teos tarjoilee laajan kattauksen mielikuvituksellisia vimpaimia ja keksintöjä. Näistä hauskimmin kuvattuja ovat rottaotukset, eräänlaiset kulkukoirista tuunatut elävät ohjukset ja kirjan naispäähenkilön Y.T:n puku, josta löytyy Inspector Gadgetmainen apu mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Hiemankin vanhempaa scifiä vertaa usein nykymaailmassa toteutuneisiin tuotteisiin, ja niin on nytkin. Mielenkiintoinen kuriositeetti on, että vaikka netissä liikutaan suuri osa ajasta, ei URL:eja mainita missään, vaan instanssien ja yksilöiden yhteystietoina toimivat edelleen puhelinnumerot. Kännykkäkin on vain yhdellä henkilöistä, ellei kannettavia metaverse -läppäreitä lasketa sellaisiksi. Toteutuneista keksinnöistä mainittakoon ilmiselvä Google Earth ja Y.T:n skeittilaudan älypyörät (smartwheels), jotka säätävät polkupintansa allaolevan maaston mukaan: luonnoksia samalla periaatteella toimivista nakeista alkaa näkemään jo nykyajan konseptiautoissa.

Kirja etenee toimintaelokuvamaisella vauhdilla ja aiheesta toiseen siirrytään joskus pökerryttävän pikaisesti. Tulevaisuusvisio on synkkä, ja kiintopisteineen nykypäivään nähden hälyttäväkin, mutta ylävireinen kerronta pitää fiiliksen yllä alusta loppuun. Yhteenvetona Snow Crashia voi suositella kaikille nykymedioiden parissa puuhasteleville sekä toki hyvän (scifi)seikkailukirjallisuuden ystäville yleensä.

Teknoseksuaali: uusi miehen malli?

Metroseksuaalit, fruittarit, samurait, isukit, erokset, trimmaajat…

Viime vuosina miehiä on ahkerasti tungettu markkinoijien toimesta kaikenlaisiin muotteihin, jotta näille uusille kohderyhmille luodut toinen toistaan välttämättömämmät lifestyle -tuotteet saataisiin mahdollisimman liukkaasti kaupasta uuden, impulsiivisen maanisesti kuluttavan uroskuluttajan näppeihin. Naisen esineellistäminen ei enää kiinnosta ketään sillä uusi seksiobjekti on mies, jonka voi yhden silmäyksen jälkeen lähinnä asukokonaisuuden perusteella viskata yhteen monista selkeästi rajatuista lokeroista.

Vuosikymmenen jatkunut ja jälleen voimistuva teknohuuma on luonut iloksemme taas uuden kategorian: Teknoseksuaalit. Tekniikasta kiinnostuneisuus ja ei ole enää pelkästään nörttien hommaa, vaan osoittaa miehen olevan älykäs, ajan tasalla ja – mikä kiinnostavinta – jopa potentiaalinen nettimiljonääri. Teknokulttuurista ja uudesta tietoisuuden ajasta ennustetaan ympäristön ja koko maailman pelastusta. Ateisti- tai vähintään agnostikkotiedemiehet ovat uusia esikuvia nuorille ja heidän statuksensa ja vaikutusvaltansa lähentelee rokkistaramaisia sfäärejä. Geek-rakkaudellekin on omistettu jo monituisia saitteja, joista http://www.trekpassions.com/, http://www.nerdpassions.com/ ja http://www.gamingpassions.com/ lienevät suosituimpia. Uutta sexytalkia voi tiputella käyttämällä kuumimpia teknotermejä, kuten macbook pro, blackberry, slingbox, palm, wordpress, ym.

Kilpailu digitaali-eroksen valtakunnassa on silti erittäin kovaa, sillä ‘tietokoneet’ kiinnostuksekseen mainitsevia tyttöjä on deittipalveluissa edelleen vasta yksi sataa miespuolista kohden. Koodarin saantimahkut eivät siis uudesta hypestä huolimatta ole ehkä sittenkään vielä rokkarin tasolla…

Rekehen, rekehen…

Laitetaan nyt tämäkin niin saa mahdollisimman laajan web-presenssin:

Tiukkaa biittiä niinkuin vain Ricu Flair ja Stu Barnes sen osaavat toimittaa.

Rekiretki
Helmi 8.12.2006

Eero Saarinen – näyttely

Ihmelapsemme maailmalla – Eero Saarisen – valokuvin, pienoismallein ja piirroksin toteutettu retrospekti. kyseessä siis mies joka teki McDonald’s -kaaren St. Louisiin ja paljon muuta hienoa. Katselessaan kaavapiirroksiin tehtyjä obsessiivisen tarkkoja lujuuslaskelmia, alkaa arkkitehdin työtä arvostamaan muunakin kuin luonnoslehtiöllä leikkimisenä (ja tähän aikaan laskut tehtiin excelin sijaan laskutikulla).

Taidehallin kompakti näyttely sopii hyväksi kulttuurivälipalaksi vaikka lounastunnilla. Suosittelen.

Taidehallissa
Avoinna myös itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 12-17.
Pääsymaksu: 7/5 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. 

SamiV